lauantai 27. kesäkuuta 2020

Että minä pääsisin kipuja kärsimästä

Mutta Jabes oli suuremmassa arvossa pidetty kuin veljensä; ja hänen äitinsä oli antanut hänelle nimen Jabes sanoen: "Olen synnyttänyt hänet kipuja kärsien." 
  Ja Jabes huusi Israelin Jumalaa, sanoen: "Jospa sinä siunaisit minua ja laajentaisit minun alueeni; jospa sinun kätesi olisi minun kanssani ja sinä varjelisit pahasta, niin että minä pääsisin kipuja kärsimästä!" Ja Jumala antoi hänen pyyntönsä toteutua. 

1. Aik. 4:9-10

Tämä ote on vuoden 1938 raamatunkäännöksestä. Kuten tavallista, eri käännökset eroavat toisistaan, niinpä Jabeskin on nykyisessä käännöksessä Jaebes ja Raamattu kansalle -käännöksessä Javes. Revi niistä ja valitse paras. Vanhassa käännöksessä puhutaan kivusta ja uudessa vaivasta; Jabes rukoilee siellä uudessa käännöksessä näin: "Kunpa... päästäisit minut onnettomuuksista ja vaivoista." 

Jabesin nimi muistuttaa alaviitteiden mukaan heprean sanaa oseb, kipu, vaiva.

Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan Jabesin rukous, mutta siitä en muista enää mitään. Jaan hiukan omia ajatuksiani aiheesta.

Minua puhuttelee tuo Jabesin kipua tarkoittanut nimi. Siihen aikaanhan ihmisen nimi merkitsi aina jotain, se kertoi kyseisestä henkilöstä ja leimasi hänet nimensä mukaiseksi. Esimerkiksi Jaakobista tuli pettäjä ihan nimensä mukaan. Nimi oli enne, kirjaimellisesti.

Meidän suomalaiset nimemme eivät kerro ihmisestä samalla tavalla, esimerkiksi Minna on vain Minna. On toki kuvaaviakin nimiä; juuri tänään näin lehdestä, että jonkun nimi on peräti Myrsky. No, toivottavasti se nimi ei ole kovin enteellinen.

Ihmisestä tulee kuitenkin usein sitä, miksi häntä lapsena ja nuorena sanotaan. Jos joutuu joko kotona tai koulussa kuulemaan, ettei sinusta ole mihinkään, tai kokemaan, ettei kukaan halua olla ystäväsi, sellaiset asiat jäävät helposti leimaamaan ihmistä aivan niin kuin nuo Raamatun aikaiset nimet. Siitä tulee liian helposti identiteetti.

Varmasti tuosta syystä Jabeskin rukoili, ettei se hänen päälleen sälytetty kipuleima seuraisi häntä koko loppuelämänsä ajan. Hän oli saanut kuulla siitä aivan tarpeekseen, ja ehkäpä hän oli myös kokenut kipuja. Niin henkinen kuin fyysinenkin kipu ovat asioita, jotka todella sattuvat, ja niiden kantaminen on raskas taakka, varsinkin jos kipu jatkuu vuosikausien ajan ja / tai on erityisen voimakasta.

Oli ihanaa, että Jumala armahti Jabesia ja vastasi hänen hartaaseen rukoukseensa.

Tästähän ei voi tehdä oppia, että me pääsisimme kaikesta kivusta ja vaivasta, mutta meillä on lupa rukoilla niin kuin Jabeskin, ja Herra päättää, miten hän vastaa. Ottaako hän kivun pois kokonaan tai osittain, helpottaako hän sitä väliaikaisesti vai pysyvästi, vastaako hän heti vai myöhemmin.

Mehän emme voi määräillä Kaikkivaltiasta, mutta rukoilla saamme, ja kyllä hän voi vastata myös myöntävästi. Henkinen kipu voi helpottaa, haavat voivat parantua - ja jopa fyysinen kipu voi joko parantua tai helpottaa ainakin ajoittain ja väliaikaisesti.

Itsekin olen saanut kokea, että haavoja on parannettu niin, että saan olla edes "vähän ehjempi ehkä kuin eilen". Lapsena minuun lyödyt leimat eivät ole ikuisia, elinkautisia, vaikka totta kai osa niistä vaikuttaa minussa vieläkin. Eihän täällä kukaan tule täysin ehjäksi.

Myös fyysisessä kivussa sain viime syksynä kokea helpotusta, josta kerroinkin blogissa, jota pidin silloin. Kun kipu meni niin pahaksi, etten saanut öisin nukutuksi, en edes lääkkeillä, ja lopulta lääkkeetkin kiellettiin minulta, kun maksa-arvot olivat nousseet liikaa, Jumala armahti minua. Vaikka kipu vaivasi edelleen päivisin, aloin saada nukuttua öisin, kiitos Jumalalle!

Toki minua hävettää edes kertoa tällaista, koska fyysinen kipu oli joka tapauksessa minun kohdallani vain muutaman kuukauden juttu, kun taas toiset kärsivät jatkuvasta kivusta jopa koko elämänsä ajan. Mutta puolustuksekseni kerrottakoon, että on minulla ollut elämäni aikana kärsimystä muilla rintamilla senkin edestä, ja onneksi Jumala sitten jossain kohtaa vähän armahtaakin.

Olen saanut myös iloita eräästä syöpää sairastavasta Facebook-kaverista, joka on jakanut monena aamuna ilouutisia, että on saanut nukkua yönsä ilman kipuja. Kiitos Jeesus, että olet häntäkin armahtanut!

Halusin jakaa nämä ajatukset rohkaisuksi, että saamme rukoilla, ja että meillä myös on rukouksia kuuleva Jumala, joka näkee hätämme ja tahtoo vastata ja auttaa siten kuin näkee itse kunkin kohdalla parhaaksi. Kun opetuslapset kysyivät myrskyssä Jeesukselta: "Etkö välitä siitä, että me hukumme?" (Mark. 4:38), niin kyllä hän välitti. Sitä samaa mekin usein kyselemme, mutta kyllä Jeesus välittää myös meistä. Hän on lähempänä kuin arvaammekaan. Hän on myös siellä missä sinä tuskailet kipujesi kanssa. Juuri siellä. Juuri nyt.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Saat olla pieni ja heikko


Nyt kesällä pari muualla asuvaa ystävääni kyläili meillä ja esittelin heille paikallisia maisemia. Yhdellä upealla näköalapaikalla olen itse ollut niin sokea, että olen huomannut vain sen näköalan. Toinen ystävistäni sen sijaan kiinnitti huomiota siihen, miten upeita kiviä maassa oli. Niitä oli todella moneen lähtöön, ne olivat monella eri tavalla hienoja.

Huomasimme sitten pari kiveä, jotka olivat kuin iso ja pieni jalanjälki. Niistä mieleeni muistui hyllyssäni oleva Maija Paavilaisen kirja Tavoitteita, jossa on hänen piirroksiaan ja jokaisen yhteydessä on myös lyhyt ajatus. Yksi niistä kuvista ja ajatuksista on jäänyt pysyvästi mieleeni, koska se oli itselleni niin koskettava ja rohkaiseva silloin, kun sen näin ensimmäisen kerran. Ja edelleen se on sitä.

Siinä kuvassa elefantti ja hiiri kävelevät vierekkäin. Elefantilla on isot askeleet ja jalanjäljet, hiirellä pienet. Kuvateksti sanoo:

Kun Jumala mittaa askeleitamme
hän muistaa katsoa kengännumeroon

Se tuli noista kivien muodostamista jalanjäljistäkin mieleen. Mikä armollinen Jumala meillä on! Ei hän vaadi meiltä jotain sellaista, mitä meillä ei ole. Pienen ja heikon on lupa olla pieni ja heikko. Väsynyt saa olla väsynyt. Jolle on lusikalla annettu, siltä ei voi kauhalla vaatia. Jokainen saa elää ja toimia voimiensa, kykyjensä ja lahjojensa puitteissa. Sen mukaan, mitä Jumala itse on meille antanut.

Ei Jeesuksen leiviskä/talenttivertauksessakaan siltä yhden leiviskän / talentin saaneelta vaadittu viiden tai kymmenen talentin käyttämistä, vaan vain sen yhden, jonka hän oli saanut.

Toki meillä on taipumusta ajatella, että se yhden talentin mies oli saanut tosi vähän, mutta ei se aivan niinkään ollut. Raamattuni alaviitteessä kerrotaan: Talentti oli tuon ajan suurin rahayksikkö. Se vastasi 6000:ta denaaria. Yksi denaari oli työmiehen tavallinen päiväpalkka. 

Se yhden talentinkin mies oli siis kuitenkin saanut peräti kuudentuhannen työmiehen päiväpalkan verran rahaa käytettäväkseen. Sekin oli paljon. Mutta enempää ei häneltä odotettu kuin että käyttäisi sitä minkä oli saanut. Ei viittä eikä kymmentä talenttia vaan vain sitä yhtä.

Onhan toki niinkin, että Jumala voi antaa meille haasteita ja tehtäviä, jotka ylittävät luonnolliset kykymme ja voimamme, että hän itse saisi toimia kauttamme ja hänen voimansa voisi tulla täydelliseksi meidän heikkoudessamme. Mutta silloinkaan meistä itsestämme ei tule vahvoja ja suuria, vaan me saamme olla heikkoja ja Jumala on se suuri, jolle kuuluu kaikki kunnia siitä, mitä hän tekee.

Meidän kuuluukin kasvaa pienemmäksi. "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi", sanoi Johannes Kastajakin (Joh. 3:30).

Mirjami Lähteenkorvalla on ihana runo Poika ja kynttilä, jossa poika nauttii siitä, kun kynttilä valaisee ja lämmittää. Samalla hän kuitenkin ihmettelee sitä, miten kynttilä tulee aina vain pienemmäksi, ja sanoo, että hän ainakin tahtoo tulla suuremmaksi ja näyttää mitä osaa. Runo loppuu näin:

Pieni kynttilä, 
voi, kuinka sinä raukka olet pieni! 
Minä sammuttaisin sinut, 
että et kuluisi aivan loppuun, 
mutta minä tarvitsen sinua, 
kun on pimeä ja kylmä 
ja sinä valaiset ja lämmität. 

Pitääkö aina tulla pienemmäksi, 
että voi valaista ja lämmittää? 

Tällaisiakin ajatuksia voi siis herätä, kun vie ystäviään näköalapaikalle. 

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Lupa sanoa myös ei


Kun lähtee Jumalan johdattamaan suuntaan, voi joutua
sanomaan johonkin muuhun asiaan ei.

Joskus voimme joutua tilanteisiin, joissa toiset pitävät meitä korvaamattomina ja ajattelevat, ettei meillä ole oikeutta pitää huolta omasta jaksamisestamme ja rajoistamme tai lähteä jonnekin muualle heidän luotaan.

Kukaan meistä ei kuitenkaan ole Jumala eikä edes Jumalasta seuraava. Jos voimat ja terveys eivät kestä tai Jumala johdattaa meitä toiseen paikkaan tai toisiin tehtäviin, silloin on lupa vetää rajat ja sanoa ei. Ja on tietysti lupa pitää esimerkiksi jaksamisestaan huolta jo ennen kuin kaikki romahtaa. Jokainen tietää omat rajansa; kukaan toinen ei niitä tiedä eikä tule meidän puolestamme pitämään niistä huolta.

Edes Jeesus, joka sentään oli Jumalan Poika, ei pitänyt itseään niin korvaamattomana, ettei olisi voinut sanoa ihmisille myös ei ja lähteä pois heidän luotaan toisten ihmisten luo silloin kun oli sen aika. Otsikon Jeesus lähtee Kapernaumista alla kerrotaan:

Päivän koittaessa Jeesus lähti ulos ja meni yksinäiseen paikkaan. Ihmiset alkoivat etsiä häntä, ja kun he löysivät hänet, he estelivät häntä lähtemästä luotaan. 
  Mutta hän sanoi: "Minun tulee julistaa Jumalan valtakunnan evankeliumia muissakin kaupungeissa, sillä sitä varten minut on lähetetty." 
  Ja hän saarnasi Juudean synagogissa. 

Luuk. 4:42-44

Kapernaum oli Galileassa, mutta Jeesus lähti Juudeaan, siitäkin huolimatta, että ihmiset yrittivät takertua häneen ja estää häntä lähtemästä. Jeesus tiesi, että hänellä oli tehtävää muuallakin.

Saman teki Paavali, kun hän tuli Efesokseen vain jättääkseen Priskillan ja Akvilan sinne. Itse hän aikoi jatkaa heti matkaa eteenpäin:

He (Efesoksen juutalaiset) pyysivät häntä viipymään pitempään, mutta hän ei suostunut, vaan hyvästeli heidät ja sanoi: "Minä palaan taas luoksenne, jos Jumala suo." Sitten hän lähti purjehtimaan Efesoksesta. 

Ap.t. 18:20-21

Rajoistaan pitivät huolta myös apostolit, koska he eivät voineet jakautua joka suuntaan ja laiminlyödä omaa kutsumustaan. He sanoivat:

"Ei ole sopivaa, että me ruuan jakelun vuoksi lyömme laimin Jumalan sanan. Valitkaa siis keskuudestanne, veljet, seitsemän miestä... niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Me itse tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa." 

Ap.t. 6:3-4

Mitä olisi tapahtunut, jos apostolit olisivat ruvenneet harrastamaan "kristillistä kiltteilyä" ja hylänneet oman kutsumuksensa vain koska pitihän nyt ruokaa jakaa, hyvänen aika? Kuitenkin oli olemassa muita ihmisiä, jotka pystyivät hoitamaan sen tehtävän. Jokaisella on omat tehtävänsä, ei kenenkään tarvitse revetä kaikkeen ollakseen kunnon uskovainen.

Kristillisissä piireissä monelle tulee helposti tunne, että vain kyllä on kristillinen sana ja että ei-sanassa on jotain hirveän väärää ja pahaa. Kuitenkin jo Jumalan johdatuskin voi viedä meitä sellaiseen suuntaan, ettei voi suostua kaikkeen. Eikä kukaan noin yleensäkään voi sanoa kaikkeen kyllä, koska me ihmiset olemme rajallisia. Emme pysty olemaan joka paikassa yhtä aikaa, meillä on rajallisesti aikaa ja voimia, eikä kukaan ole kaikessa hyväkään eikä kaikesta innostunut. Ja niin edelleen. Elämässä joutuu väkisinkin tekemään valintoja, koska kaikkea ei voi saada.

Siksi myös ei-sana on erittäin tarpeellinen meille kristityillekin. Kun sanoo kyllä oikeille asioille ja sille, mihin Jumala kutsuu ja johdattaa, voi tehdä kunnolla ja sydämen halusta sen, minkä tekee. 

Kyllä ja ei ovat molemmat erittäin hyviä ja käyttökelpoisia sanoja. Pitää vain tietää, milloin on aika sanoa kyllä ja milloin ei. 

Itse olen joskus vuosia sitten prosessoinut näitä asioita pahan uupumuksen kourissa. Silloin minua rohkaisi tuo Jeesus, joka lähti pois, vaikka ihmiset estelivät. Jos jopa Jeesus saattoi tehdä niin, enkö sitten minä, joka olen vain ihminen ja ihmiseksikin sieltä heikoimmasta päästä?

Tänään nämä asiat tulivat mieleeni, kun aamulla lukuvuorossa oli tuo Apostolien tekojen 18. luku.

Siunausta päivääsi ja viikkoosi! 

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Sulkeutuvat ja avautuvat ovet


Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten; 

matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa: kaitse askeleita horjuvien lasten. 
Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa; 
olen kahden maan kansalalainen. 

Kahden maan kansalainen / Kaija Pispa

He kulkivat Frygian ja Galatian alueen kautta, sillä Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasiassa. Tultuaan Mysian kohdalle he yrittivät lähteä Bityniaan, mutta Jeesuksen Henki ei sallinut sitä. 

Ap.t. 16:6-7

Kuinka usein Jumalan johdatuksessa ollaan tuntemattomilla reiteillä, joissa valoa näytetään vain yhdelle askeleelle kerrallaan, vain tähän hetkeen. Pitää vain mennä uskossa eteenpäin, astua sumuun, vaikka ei tiedä, mikä sen takana odottaa.

Moni ovi voi sulkeutua nenän edestä, kuten tuossa Apostolien tekojen kohdassa kävi. Jumala esti Paavalia matkakumppaneineen menemästä sinne mihin he aikoivat. Jostain syystä heidän paikkansa ja tehtävänsä ei ollut siellä. Heidän piti vain jatkaa matkaa, vaikka eivät tienneet, mihin olivat menossa.

Itse olen viime kuukausina kokenut isoja pettymyksiä, kun olen yrittänyt innoissani mennä ovista, jotka olivat minusta aivan selvästi johdatusta ja minulle tarkoitettuja juttuja. Ihan mittatilaustyönä minulle tehtyjä, kerta kaikkiaan! Ihana Jumala, joka annat minulle jotain tällaista!!! Mutta sitten ne ovet onkin lyöty nenän edessä kiinni.

Pari päivää sitten sattui myös jotenkin puhutteleva tapaus. Olimme lähdössä tiettyyn paikkaan, mutta meidän ulko-ovi meni sillä tavalla täysin lukkoon, ettei ollut mitään keinoa saada sitä auki, ei sisä- eikä ulkopuolelta. Meillä pidetään väliovea lukossa, ja olin luullut, ettei ulko-ovessa edes ole lukkoa. No, oli siinä sitten lukko, joka oli jotenkin itsekseen mennyt nyt päälle - mutta mokomassa lukossa ei ole ollenkaan avaimenreikää, joten sitä ei voinut avata avaimella kummaltakaan puolelta!! Ihan uskomatonta, en tiedä kenellä ja miksi on aikoinaan välähtänyt käsitellä lukko tuollaiseksi?!?

Mieheni, joka oli jo ehtinyt mennä ulos, lähti sitten yksin, ja minä jäin kotiin odottamaan, että voin päästää hänet kellarin ovesta sisään, kun hän tulee takaisin. Onni onnettomuudessa oli, että minä olin vielä sisällä, ettemme jääneet täysin ulos omasta kodistamme. Silloin oli sunnuntai, enkä yhtään tiedä, miten lukkosepät toimivat, päivystävätkö he sunnuntaisin. En ole koskaan ollut tekemisissä lukkosepän kanssa. Kun mieheni tuli kotiin, hän sitten rassasi lukon auki ruuvimeisselillä. Lähtiessä ei ollut aikaa sellaiseen.

Sekin tapaus kuitenkin puhutteli ja muistutti siitä, että Jumala on hän, "joka sulkee, eikä kukaan avaa." (Ilm. 3:7) Jumala voi estää meitä ja pysäyttää meidät, syistä joita me emme välttämättä ymmärrä. Kuka tietää, saammeko joskus jälkeenpäin tietää, miksi jokin tietty ovi suljettiin?

Niistä ovista, joista itse yritin mennä sisään, olen kyllä ymmärtänyt, että oli niissä omat ongelmansakin. Mutta silti kirpaisee, kun unelmat särkyvät, mistä muuten Mari-Anna Stålnacke kirjoitti koskettavasti Armoa arkeesi -blogissaan otsikolla Kun unelmat särkyvät (tuota otsikkoa klikkaamalla pääset lukemaan Mari-Annan kirjoituksen).

Lohdullista on kuitenkin, että se sama Jumala, joka sulkee, on myös "hän, joka avaa, eikä kukaan sulje." 

Kun Paavali seuralaisineen ei saanut lähteä Mysian kohdalta Bityniaan, "he kulkivat Mysian ohi ja menivät Trooakseen." 

Ja siellä heille vihdoin selvisi suunta. Yöllä Paavali näki näyn, jossa hänen edessään seisoi makedonialainen mies ja pyysi: "Tule yli Makedoniaan ja auta meitä." 

Makedoniassa oli juuri sellainen tarve, johon Jumala tahtoi Paavalin vastaavan. Siellä häntä odotti juuri hänelle tarkoitettu tehtävä. Siksi Jumala oli estänyt Paavalia menemästä muualle. Ja niin:

Kun hän oli nähnyt tämän näyn, pyrimme heti lähtemään Makedoniaan, sillä ymmärsimme, että Jumala oli kutsunut meidät julistamaan evankeliumia siellä.

Kun Jumala sitten avaa sen oikean oven, hän sanoo:

Minä tiedän sinun tekosi. Olen avannut eteesi oven, jota kukaan ei voi sulkea. Voimasi on kyllä vähäinen, mutta sinä olet noudattanut minun sanaani etkä ole kieltänyt nimeäni.

Ilm. 3:8

Itkien he tulevat, ja minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. Minä vien heidät vesivirroille tasaista tietä, jolla he eivät kompastu. 

Jer. 31:9

Ole siunattu matkallasi tänään ja tästä eteenpäin, minne tie ikinä viekin!

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Ilahduta ihmislapsen masennettu mieli

Kerroin jo Aasafista ja Aabrahamista, jotka olivat pettyneitä eivätkä jaksaneet uskoa saavansa Jumalalta mitään hyvää. Vielä yksi sellainen henkilö on Jaakob. Häneen liittyvän tapauksen kertoo 1. Moos. 45.

Jaakobilla vasta olikin kipeät kokemukset takanaan. Hänen omat poikansa olivat myyneet veljensä Joosefin, Jaakobin lempilapsen, orjakauppiaille, mutta tätä Jaakob ei tiennyt, koska pojat olivat sitten valehdelleet isälleen, että Joosef oli kuollut. Jaakob oli surun murtama eikä huolinut lohdutuksesta.

Vuosia kului, ja sitten veljet yllättäen tapasivat Joosefin, josta olikin tullut Egyptin hallitsija. Joosef huolehti heti rakkaasta isästään ja sanoi veljilleen:

"Menkää nopeasti isäni luo ja sanokaa hänelle: 'Näin sanoo poikasi Joosef: Jumala on asettanut minut koko Egyptin herraksi. Tule luokseni äläkä viivyttele! 
  Sinä saat asua Goosenin maassa ja olla minun läheisyydessäni, sinä ja sinun lapsesi ja lastesi lapset, lampaasi ja vuohesi, nautakarjasi sekä kaikki, mitä sinulla on. 
  Minä elätän sinua siellä, niin ettei sinun, ei sinun perheesi eikä kenenkään omaisistasi tarvitse sortua puutteeseen, sillä vielä on jäljellä viisi nälkävuotta.'" 

Mitkä ihanat terveiset Joosef lähetti isälleen! Että hän sittenkin eli vielä ja oli lisäksi rikas ja pystyisi huolehtimaan isästään ja koko perheestään. Jaakob saisi muuttaa asumaan lähelle Joosefia - olisiko kaikkien surun vuosien jälkeen voinut kuvitella mitään parempaa ja ihmeellisempää?

Eikä Joosef lähettänyt pelkästään sanallisia terveisiä, vaan myös kymmenen aasia kuormattuina parhaalla, mitä Egyptissä oli, ja kymmenen aasintammaa, joilla oli kuormanaan viljaa, leipää ja muita elintarpeita isän matkaa varten. Hän todella huolehti isästään.

Mutta miksi Jaakob olisi nyt äkkiä uskonut, että hänen vuosikausia kuolleena ollut poikansa olisikin muka elossa? Kun veljet kertoivat isälleen, että Joosef eli ja hallitsi koko Egyptin maata, kerrotaan:

Jaakobin sydän pysyi kuitenkin kylmänä, sillä hän ei uskonut heitä. 

Se sydän, joka oli murtunut vuosia sitten ja kokenut niin raskaan menetyksen ja pettymyksen, ei jaksanut uskoa eikä iloita. Ja jos uskomatonta oli se, että Joosef eli, niin yhtään uskottavammalta ei tuntunut varmasti sekään, että hänestä olisi voinut tulla Egyptin hallitsija.

Mutta lopulta Jaakobin suru sai kuitenkin kääntyä iloksi:

Vasta kun veljet kertoivat hänelle kaiken, mitä Joosef oli heille puhunut, ja kun hän näki vaunut, jotka Joosef oli lähettänyt häntä hakemaan, hänen henkensä elpyi. 
  Israel sanoi: "Tämä riittää minulle. Poikani Joosef elää vielä. Minä tahdon mennä ja nähdä hänet ennen kuin kuolen." 

Jaakobin piti saada nähdä jotain konkreettista voidakseen uskoa noin uskomattoman asian olevan totta. Ja niin hän sai pitkien surun ja kärsimyksen vuosien jälkeen kokea todeksi sen, mitä psalmissa 30 sanotaan:

Sinä riisuit surupukuni ja vyötit minut ilolla. 

Jaakob sai tulla ilon yllättämäksi.

Kun mekin olemme kokeneet omat pettymyksemme, surumme ja masennuksemme, saamme rukoilla, että rakastava Isämme lohduttaisi ja ilahduttaisi meitä aivan konkreettisesti ja antaisi meille uutta uskoa ja toivoa. Hän tietää mitä me tarvitsemme, hän tuntee sydämemme kivun ja kaipauksen. Ei hän aina anna pelkkää kärsimystä, vaan hän voi yllättää meidätkin iloisesti, niin kuin hän yllätti kovia kokeneen vanhan Jaakobin.

Rakas Isä Taivahan, katso puoleen surevan. 
Ilahduta ihmislapsen masennettu mieli. 
Suothan soiton suloisen luokse alakuloisen. 
Jostakin nyt lennätä jo sinne satakieli. 

Kun ulvoo sieluissamme liian kylmät tuulet, 
kun hiipuu huulillemme virsi voimaton, 
tiedämme, että sinä kuiskaukset kuulet, 
pois pyyhit synkät pilvet tieltä auringon. 

Lasse Heikkilä: Liian kylmät tuulet

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Mitä sinä minulle antaisit?

Sarjassamme ihmiset, jotka esittivät kiperiä kysymyksiä Jumalalle. Pietari kysyi: Mitä me siitä saamme? Aasaf kysyi: Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana? (postaus hänestä täällä). Eli kannattiko ja kannattaako tämä Jumalan palveleminen, kun palkakseen saa vain kuritusta ja vaivaa, kipua ja tuskaa?

Tällä kertaa sarjaa jatkaa Aabraham, joka kysyi Jumalalta tuon pettyneen, lannistuneen, toivonsa menettäneen ihmisen kysymyksen: Mitä sinä minulle antaisit? Onhan se nähty, ettet sinä anna etkä tee mitään, puhut vain, hän tuntui ajattelevan. Hänen ja Jumalan kohtaamisesta kertoo 1. Moos. 15. luvun alku:

Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: "Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri."
Abram sanoi: "Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser." 
Abram sanoi vielä: "Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut." 

Lapseton Aabraham oli saanut Jumalalta lupauksen lapsesta, vaikka oli jo siinä vaiheessa 75-vuotias. Tuollaisen lupauksenhan olisi pitänyt inhimillisesti ajatellen toteutua heti, olivathan Aabraham ja Saara jo silloin niinkin vanhoja. Mutta eipä alkanut mitään kuulua. Aika vain kului eikä mitään tapahtunut.

Vaikka Jumala oli selvästi puhunut, Aabraham alkoi epäillä. Taisi olla erehdys koko juttu. Kyllä tässä taitaa niin käydä, että palvelijani minut perii, koska omaa perillistä en voi saada. Inhimillisesti lapsen saaminen ei ole mahdollista, eikä Jumalakaan näytä ihmeitä tekevän, tai yleensäkään mitään. Hän vain kätkeytyy ja vaikenee.

No, ilmestyihän Jumala sitten ja puhui taas: "Sinun palkkasi on oleva hyvin suuri." Mutta Aabraham oli niin pettynyt, että jopa siinä sitä ihmeellistä näkyä katsellessaan hän kysyi Jumalalta: Mitä sinä minulle antaisit? Hän ei jaksanut enää uskoa eikä toivoa. Ajatus lapsen saamisesta tuntui pelkältä toiveajattelulta, joka johtaisi uusiin pettymyksiin, joten oli parempi olla enää toivomatta.

Kuitenkin Jumala vahvisti yhä edelleen sitä vanhaa lupaustaan, se oli vieläkin voimassa ja sittenkin totta:

Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: "Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi." 
Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: "Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä." 
Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi. 

Minulla ei ole kuvia tähtitaivaasta, joten jaoin tuon kuvan täysikuusta. Joka tapauksessa jos Jumala todella on luvannut jotain, hän kyllä toteuttaa sen, ja hän pystyy nostamaan meidän katseemme maasta, masennuksesta ja pettymyksestä sinne lupausten tähtitaivaalle. Hän voi vahvistaa meitä niin kuin Aabrahamia, jos on tarkoitus vieläkin jaksaa odottaa lupausten toteutumista. Aabrahamilla taisi tässä tilanteessa olla vielä vuosien odotus edessäpäin, joten hän todella tarvitsi vahvistusta, varsinkin kun oli jo noin lannistunut.

Itse olen kyllä erikoistunut silloin tällöin myös luulemaan omia toiveajattelujani Jumalan lupauksiksi. Silloin tulee jossain vaiheessa suuria pettymyksiä. Mutta Jumala auttakoon meitä erottamaan hänen lupauksensa ja omat kuvitelmamme. Se mikä on hänestä, toteutuu varmasti ajallaan. Hän pystyy myös muuttamaan pettymyksemme iloksi ja riemuksi.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyisi

Tässä yhtenä päivänä mieleeni tuli Raamatusta muutama henkilö, jotka olivat joutuneet pettymään Jumalaan ja / tai elämään. Ehkä kirjoitan jokaisesta erikseen jotain. Ensimmäisenä ääneen pääsee Aasaf, jonka käsialaa on psalmi 73.

Psalmin alussa hän tunnustaa: Kuinka hyvä onkaan Jumala Israelille, kuinka hyvä niille, joilla on vilpitön sydän! Mutta sitten hän jatkaa kertomalla, miten oli ollut vähällä kompastua, kun sortui kadehtimaan niitä, jotka menestyivät ja pääsivät elämästä helpolla toisin kuin hän:

Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidän menestyvän. Heillä ei ole ikinä vaivoja, he ovat terveitä ja lihavia. He eivät joudu raatamaan niin kuin muut ihmiset, eikä heitä toisten tavoin kuriteta.

Aasaf kyseli samaa kuin Pietari, josta kirjoitin viimeksi: Mitä me siitä saamme? Aasaf pohti, seurasiko Jumalan palvelemisesta mitään hyvää, oliko siitä mitään hyötyä. Oliko kaikki ollut turhaa, kun vaikeudet ja ahdistukset seurasivat toistaan hänen elämässään:

Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana ja käteni viattomina? Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu. 

Hän kertoo miettineensä ja yrittäneensä ymmärtää tätä, mutta se oli vaikeaa. Kuinka tuttu tunne monelle meistäkin! Kuinka voisikaan ymmärtää Jumalan teitä?

Lopulta Aasaf kuitenkin käsitti, mikä noiden menestyvien, mutta ilman Jumalaa elävien ihmisten loppu olisi - se olisi kauhea. Mitä hyötyä on kaikesta elämän helppoudesta enää sitten, kun ollaan viimeisellä rajalla eikä olekaan turvaa Jumalassa? Aasaf ymmärsi:

Herra, kun sinä nouset, he ovat pelkkää tyhjää, kuin unikuva, joka herätessä katoaa. 

Aasaf ymmärsi myös, että katkeroituessaan ja kadehtiessaan hän oli ollut mieletön eikä ollut ymmärtänyt mitään. Hänelle avautui, että sittenkin hänellä itsellään oli suurin aarre ja todellinen onni, kun hänellä oli aarre taivaassa, vaikka elämä täällä maan päällä olikin niin raskasta:

Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. 
Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. 
Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. 
Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. 
Ne jotka luopuvat sinusta, menehtyvät... 
Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani,  ja kerron kaikista hänen teoistaan. 

Vuoden 1938 käännöksessä sanotaan: Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Ja Raamattu Kansalle sanoo saman kohdan: ... en kaipaa mitään maan päällä. 

Siinä meillä on läksyä. Omasta takaa kukaan ei rakasta Jumalaa niin paljon, että voisi sanoa, ettei kaipaa mitään muuta. Mutta saamme rukoilla, että hän itse antaisi meille uutta rakkautta häntä kohtaan, että hän voisi todella olla suurin aarteemme, kävi elämässä muuten miten tahansa. Että meidän onnemme todella olisi olla lähellä Jumalaa.

Ja antaahan rakastava Isämme toki meille myös hyviä lahjoja täällä maan päällä. Kun ruumis ja sielu oikein nääntyy, saamme rukoilla, että Isä lohduttaisi ja ilahduttaisi meitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Hänellä kyllä riittää keinoja ja halua ilahduttaa omia rakkaita lapsiaan.

torstai 11. kesäkuuta 2020

Mitä me siitä saamme?

"Entä me?" kysyi silloin Pietari. "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?" Matt. 19:27

Elämässä tulee tilanteita, joissa joutuu luopumaan jostain itselle tärkeästä, joko Jeesuksen seuraamisen tai jonkin muun asian takia. Unelmat eivät toteudukaan tai jo toteutunut unelma tai muu hyvä asia otetaan pois. Asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi, ja se tekee kipeää.

Silloin voi tulla mieleen, että onko elämä pelkkää kipua ja luopumista. Saako tästä Jeesuksen seuraamisesta mitään - antaako se mitään vai ottaako vain? Voiko Jumala antaa mitään yhtä hyvää sen tilalle, minkä menetimme?

Luopumisen ei kuitenkaan tarvitse olla kaiken loppu. Luin juuri Lisa Strömmen romaanin, jonka päähenkilö katseli loppukesän kukkia surullisena; hänestä tuntui kuin ne eivät olisi vain kesän, vaan koko maailman viimeiset kukat. Sitten hän jatkoi mietteitään:

"Katselin asterien sinisiä tähtiä, elämänlangan auenneita valkeita terälehtiä ja apilan somia sinipunaisia pallukoita, ja minusta tuntui siltä kuin kaikki päättyisi. Yhtäkkiä minulle valkeni, että kaikki nämä kolme kukkaa olivat toukan ravintoa ja siinä mielessä osa muodonmuutosta. Ne auttoivat toukkaa kehittymään perhoseksi. Ehkä ei sittenkään ollut kesän loppu, ehkä kyse olikin vain syksyn alusta." 

Ehkä nytkään ei tarvitse olla kevään loppu, vaan kesän alku. Kun luopuu vanhasta, tulee tilaa uudelle. Saamme rukoilla, että Jumala suuressa rakkaudessaan ja viisaudessaan antaisi särkyneiden unelmiemme tilalle jotain parempaa, kauniimpaa ja kestävämpää.

Pietarille Jeesus vastasi:

"Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän." Matt. 19:29

Jossain toisessa evankeliumissa tuossa kohdassa sanotaan myös jotenkin niin, että hän saa satakertaisesti takaisin, vainojen keskellä. Helppoa elämäähän Jeesus ei koskaan luvannut, mutta siunatun elämän kyllä. Hän tuli tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.

Joskus itse kullekin tulee sekin kohta, kun kaikki loppuu oikeasti. Mutta Jeesukseen uskovalle kuolemakaan ei ole loppu, vaan se vasta onkin todellinen alku! Kun eräs sukulaiseni kuoli keväällä, hautajaisissa oli erään kukkalaitteen tekstissä sanat: Sinä odotit kevättä, kesää uutta... Tuntui surulliselta ajatella, ettei hän saanut enää elää sitä odottamaansa kevättä ja kesää. Mutta sitten kuitenkin: hänhän uskoi ja turvasi Jeesukseen! Hän pääsi sellaiseen kevääseen ja kesään, josta ei enää tule tänne ikävä. Siellä kaikki kipu, tuska, suru ja vaikeudet ovat ohi. On vain pelkkää onnea ja ihanaa Jeesuksen läheisyyttä. Hänellä on asiat paljon paremmin kuin kenelläkään meistä täällä.

Luopumisen ja menetyksen kivun keskellä saamme rukoilla, että tavalla tai toisella Jumala korvaisi meille ne menetykset. Hän tietää, mikä on meille parasta. Voi olla, että olemme itse erehtyneet pyytämään kiveä, mutta hän antaa leipää, sitä mikä on oikeasti hyvää.

"Herra palkitkoon sinulle tekosi; tulkoon sinulle täysi palkka Herralta, Israelin Jumalalta, jonka siipien alta olet tullut turvaa etsimään." Ruut 2:12

"Hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet, eikä enää heidän rukoustansa hylkää." Ps. 102:18

P. S. Kun olin päättänyt, etten enää perusta tämäntyyppistä blogia, niin olen kyllä edelleen aika vastahakoinen pitämään tätä, vaikka Jumala tuntuikin tähän johdattavan. Minusta tuntuu, että kirjoitan ihan höpöjä täällä, mutta toivottavasti joku voi saada näistäkin jotain...

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Krusifiksin juurella

Jokainen pyhä, Jumalan hengestä syntynyt kirjoitus on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään. 2. Tim. 3:16

Tapaan käydä aamuisin Suomen Raamattuopiston sivulla lukemassa päivän sanan; ne ovat aina tekstejä Juha Vähäsarjan hartauskirjasta. Tänään minua puhutteli siellä tuo yllä oleva jae.

Moni uskova voi olla samanlainen kuin minäkin, että helposti kaipaisi Raamatusta pelkkää rohkaisua ja lohdutusta. Sitäkin Jumala haluaa antaa sanastaan meille joka päivä runsain määrin. Mutta ei vain sitä. Kyllä me tarvitsemme myös opetusta, nuhdetta, ojennusta ja kasvatusta - vaikka näitä ihminen ei niin hirveästi itse ymmärrä kaivata.

Kun Jumalan sanan miekka viiltää, tunkee sydämen läpi ja ojentaa meitä synnistä, lankeemuksista, vääristä valinnoista ja vääristä asenteista, ei se tunnu hyvältä. Se sattuu, se tuntuu pahalta. Niin kuin Tarvo Laaksokin laulaa:

Tää on hetki totuuden, nyt on paha olla, omantunnon edessä olen tuomiolla... 

Ja:

Miksi en mä elänyt taaskaan ihmisiksi, syntisäkki-ihminen miksi olen, miksi... 

Ja vielä:

Minun kurjan syntisen olis tullut kuolla, minun tulis olla nyt roikkumassa tuolla...

Kuitenkin se Jumalan kuritus, nuhtelu ja ojennus on meidän parhaaksemme. Se auttaa meitä näkemään totuuden itsestämme, sen että syntisiä ja armoa tarvitsevia tässä ollaan loppuun asti. Se paha olo omantunnon tuomittavana ollessa on sitä Jumalan mielen mukaista murhetta, joka saa aikaan parannuksen ja on siis vain hyväksi.

Ihminen voi olla kuin lapsi, joka haluaisi, että aina olisi karkkipäivä ja että aina saisi kaupasta kaiken haluamansa. Kuitenkin Jumala haluaa sanansa kautta myös kasvattaa meitä ja muistuttaa siitä, ettei elämässä tärkeintä ole oma onnellisuus. Tärkeintä on seurata Jeesusta, rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, pyrkiä elämään Jumalan tahdon mukaan ja toteuttamaan omaa kutsumusta tässä maailmassa, mikä se kenelläkin on. Onnellisuus ja onnettomuus tulevat ja menevät, mutta Jeesus on ja pysyy joka hetki meidän rinnallamme ja tahtoo olla meidän elämässämme ykkössijalla.

Onneksi Raamattu on täynnä myös rohkaisua ja lohdutusta meille. Mutta mikäpä olisi lapsi, jota vanhemmat eivät yhtään kasvattaisi. Sellainen lapsi kasvaisi pahasti kieroon. Siksi Jumalakin kasvattaa meitä rakastavan Isän lailla. Ja kuritettuaan hän taas lohduttaa.

Vaikka kuritus ei sitä vastaan otettaessa koskaan tunnu iloiselta vaan ikävältä asialta, se lopulta antaa näin valmennetuille hedelmänsä: rauhan ja vanhurskauden. Hepr. 12:11

Ja se armo, se ihana armo! Tarvo laulaa vielä näinkin:

ARMO peitti oikeuden pelastuksekseni, 
Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. 
Siksi olen kristitty, Jeesukselle kuulun, 
kristityksi ristitty ei voi luottaa muuhun. 

Jeesus on jo kärsinyt rangaistuksen meidän suurimmistakin synneistämme. Tänäänkin on uusi aamu ja uusi armo. "Oi katso, mikä aamu: saan alkaa uudelleen!" Siellä krusifiksin juurella saa muistaa todeksi Raamatun lupauksen:

Missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Room. 5:20

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Älkää entisiä muistelko

"Herra sanoi Samuelille: 'Kuinka kauan sinä suret Saulia? ... Täytä öljysarvesi ja mene. Minä lähetän sinut beetlehemiläisen Iisain luo, sillä hänen poikiensa joukosta minä olen katsonut itselleni kuninkaan.'" 1. Sam. 16:1

Edellisen luvun lopussa kerrotaan, miten Samuel murehti Saulia, joka oli luopunut Jumalasta ja menettänyt kuninkuutensa. Samuel ei koko elinaikanaan mennyt enää edes tapaamaan Saulia, mutta suri kyllä häntä.

Kuitenkin Jumalalla oli jo varattuna jotain uutta ja parempaa. Samoin meidänkin elämässämme on voinut olla jotain vanhaa, joka on mennyt, koska sen aika on ohi. Niillä menneillä asioilla oli oma aikansa ja paikkansa, mutta nyt ne on otettu meiltä pois. Ja on aika surra menetettyjä asioita, mutta tulee myös aika nousta, jatkaa ja mennä eteenpäin.

Jumalalla voi olla jotain uutta ja parempaa annettavana meillekin, kun vanhat vaiheet ovat ohi. Tai sitten hän haluaa näyttää meille, että se parempi on meillä jo nyt - miksi siis surra sitä, mikä loppui? Joskushan ne menneet vaiheet ovat voineet ollakin jotain huonoa, tajusimmepa me sen itse tai emme, niin kuin tuo Samuelin surema Saulkin osoittautui lopulta huonoksi kuninkaaksi.

Jumala tietää myös parhaiten, mikä on se paras meille. Aina se ei ole sitä mitä itse ensi näkemältä valitsisimme. Jumalan vastaus Samuelille ja israelilaisille oli nuori paimenpoika Daavid, joka oli kuopuksena niin väheksytty perheessään, ettei häntä aiottu edes kutsua näytille, kun itse profeetta Samuel tuli kylään. Samuel olisi katsonut ulkonäköön ja valinnut tulevaksi kuninkaaksi Daavidin näyttävän isonveljen. Mutta Jumala sanoi:

"Älä katso hänen ulkonäköään äläkä kookasta vartaloaan, sillä minä olen hänet hylännyt. Ihminen ei näe niin kuin Herra näkee: ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen." 1. Sam. 16:7

Saul oli ollut päätään pitempi muita, mutta ulkonäöllä ei pitkälle pötkitty, koska hänen sydämensä oli kaukana Jumalasta. Eikä Daavidkaan toki ruma ollut, vaan häntä sanotaan vereväksi ja kauniskasvoiseksi. Mutta tärkeintä hänessä oli sydän, joka tahtoi palvella Jumalaa.

Mekin oman elämämme asioissa katsomme helposti vain siihen, mikä päälle päin näkyy. Ja ihmisten kohdalla ulkonäköön. Mutta Jumala näkee pinnan alle, hän näkee ja tietää kaiken, ja siksi hän osaa valita juuri sen, mikä on meille oikeasti parasta.

Eihän se tarkoita, ettei meille ikinä tapahtuisi mitään pahaa. Kyllä elämä satuttaa monet kerrat, se tuo eteemme kovia kokemuksia. Mutta ehkä jollakin on juuri nyt tilanne, jossa Jumala haluaa sanoa, ettei tarvitse muistella menneitä, juuttua niihin eikä surra niitä loputtomasti, koska hän tekee uutta. Hän sanoo:

Lapseni, älä enää katso taaksesi siihen minkä aika on ohi. Katso minuun, katso siihen mitä sinulla on nyt ja siihen mitä uutta tuon elämääsi. 

Herra on jo mennyt sinun edelläsi

Tulevaisuutta tässäkin. Herra on jo siellä ensi talven laduilla.  Silloin Debora sanoi Baarakille: "Nouse, sillä tämä on se päivä, jona...