Romutaidetta

Minua ovat aina kiehtoneet hylätyt vanhat tavarat, poisheitetyt romut, autiotalot tai muuten vain rempallaan olevat, ränsistyneet rakennukset. Kai ne puhuttelevat sitä osaa ihmisessä, joka on itsekin hylätty, rikki ja rempallaan.

Jotkut tekevät romusta jopa taidetta. Kerran kauan sitten olen käynytkin yhden sellaisen ITE-taiteilijan pihapiirissä katsomassa hänen romusta tekemiään taideteoksia. Ne olivat eläimiä, mitä uskomattomimpia olentoja. Harmi vain, ettei minulla ollut silloin kameraa mukana, eikä älypuhelimista ollut vielä kuultukaan. Ilman kuvia en enää muista, mitä kaikkea hän oli käyttänyt materiaalina taideteoksiinsa, mutta varmasti aivan kaikkea mahdollista.

Mekin voimme olla sellaisia toisten hylkäämiä romuja. Joku tai jotkut ovat pitäneet meitä niin viallisina, arvottomina ja tarpeettomina, että ovat heittäneet menemään joko käytettynä tai vaivautumatta edes käyttämään.

Viallisiahan me olemmekin monella tavalla, mutta emme arvottomia emmekä tarpeettomia. Jumala on suuri romutaiteilija, joka tekee taidetta siitäkin, minkä muut ovat hylänneet ja heittäneet pois. Siitä, mikä ei ole kelvannut muille. Niin kuin joku romutaiteilija oli sanonutkin näyttelynsä mainoksessa: "Jalostan sitä, minkä muut ovat hyljänneet." Sellaiselle taiteilijalle juuri se muiden hylkäämä on arvokasta, ja vielä monin verroin arvokkaampia olemme me Jumalalle.

Luojan arvokkaita taideteoksiahan me olemme jo syntymästämme asti. Meissä näkyy Jumalan kaunis kädenjälki.

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. 
Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 

Ps. 139:13-14

Yle Areenassa on tätä kirjoittaessani vielä 19 päivän ajan kuunneltavissa Meri-Anna Hintsalan aamuhartaus, jossa hän puhuu erityisesti naisille siitä, miten me olemme Jumalan kauniita taideteoksia juuri tällaisina. Siinä on ihania ja lohdullisia ajatuksia. Pääset sinne klikkaamalla tästä.

Taivaan Isä sanoo sinulle tänään:

... olet arvokas minun silmissäni... olet kallis ja rakas.  Jes. 43:4

Sinäkin olet Luojan upea taideteos juuri sellaisena kuin olet. Olet ihme, suuri ihme.

Väsyn olemaan minä

Irja Hiironniemi sanoo runossaan Väsymätön:

Iloitsen ollessani minä. 
Väsyn olemaan minä. 

Kaikesta särkyneestä 
Jumalan käsissä tulee 
käyttöön kelpaavaa. 

Hän ei kyllästy tekemään työtä 
uudestaan. 

Monesti sitä saa iloitakin ollessaan minä, koska onhan Luoja luonut meihin paljon kaunista ja hyvää. Ja toivottavasti pystymme myös näkemään sen kaiken hienon luomistyön itsessämme.

Mutta kyllä niin monta kertaa sitä myös väsyy olemaan minä, kun aina törmää samoihin vikoihin, puutteisiin ja heikkouksiin itsessään. Uudestaan ja uudestaan ihminen myös mokaa, epäonnistuu ja lankeaa usein niissä samoissa asioissa, koska jokaisella on ne omat heikot kohtansa, joiden kautta vihollisen on helppo hyökätä. Osaamme niin lahjakkaasti pilata omat ja toistenkin asiat, ja voi tuntua, että tästä ei enää nousta. Miten saatoinkin sortua tällaiseen, miksi en taaskaan osannut elää ihmisiksi?

Kuitenkaan Jumala ei väsy meihin, eikä hän väsy jatkamaan työtään meissä ja elämässämme. Kun Irja Hiironniemen runossa sanotaan, ettei hän kyllästy tekemään työtä uudestaan, sama ajatus löytyy myös Nehemian kirjan 9. luvusta. Siellä puhutaan siitä, miten israelilaiset aina uudestaan lankesivat, mutta kun Jumala antoi heille kärsimystä, he palasivat taas hänen luokseen - ja sitten he taas lankesivat, kapinoivat ja heittivät Jumalan lain selkänsä taakse.

Mutta mikä ihaninta, Nehemia kertoo siitä, miten Jumala oli kuitenkin aina uskollinen noille uudestaan ja uudestaan kaiken pilaaville lapsilleen. Tässä muutama ote:

... mutta kun he jälleen huusivat sinua avukseen, sinä kuulit taivaassa ja pelastit heidät laupeudessasi monta kertaa. -- 
  Sinä osoitit kärsivällisyyttä heitä kohtaan vuodesta toiseen. -- 
  Suuressa armossasi et kuitenkaan tehnyt heistä loppua. Sinä et hylännyt heitä, sillä sinä olet laupias ja armollinen Jumala. 

Neh. 9:28, 30, 31

Hän pelasti heidät monta kertaa ja oli kärsivällinen heidän kanssaan vuodesta toiseen! Niin hän on meidänkin kanssamme kärsivällinen. Me itse voimme väsyä monet kerrat, petymme itseemme, olemme valmiita lyömään hanskat tiskiin ja määrittelemään itsemme toivottomiksi tapauksiksi.

Mutta Jumala ei väsy meihin eikä hän pety, koska hän tiesi jo etukäteen, millaista tekoa me olemme. Hän tiesi meidät maan tomuksi ja tiesi kyllä senkin, että tulisimme taas kompuroimaan. Kuitenkaan hän ei väsy armahtamaan ja tekemään samaa työtä meissä uudestaan ja uudestaan. Hän on niin loputtoman kärsivällinen, ja me olemme hänelle niin käsittämättömän rakkaita. Ja juuri siitä särkyneestä ja pilalle menneestä hän voi muovata jotain uutta ja kaunista.

Jos astia, jota savenvalaja teki, meni pilalle hänen käsissään, niin savenvalaja teki siitä toisen astian, sellaisen kuin hän näki parhaaksi tehdä. 

Jer. 18:4

Rauha sekasorron keskelle

Viime viikon tiistaina Sesse jakoi Kotimatkalla-blogissa Jumala puhuu -kirjan sen päivän tekstin. Siinä puhuttiin siitä, miten Jumala pystyy johdattamaan meidät levottomuudesta lepoon ja epäjärjestyksestä järjestykseen. Kokonaan tekstin voi lukea tuolta Sessen blogista, mutta tässä yksi ote siitä:

Eikö Hän, joka toi kaaoksesta esiin kauniin maailman, joka asetti tähdet radoilleen ja sai jokaisen kasvin noudattamaan vuoden aikoja, eikö Hän pystyisi sinun pienen sekasortosi muuttamaan rauhaksi ja järjestykseksi? 

Juuri sinä päivänä minulla oli tosi levoton ja sekasortoinen olo. Itseni tuntien ajattelin, että se voisi jatkua vaikka kuinka pitkään. Tuo teksti kuitenkin rohkaisi. En voinut kuin rukoilla, että Jumala auttaisi. Hätätilassa meillä ei välttämättä ole hienoja rukouksia, siinä ei paljon muuta osaa kuin huutaa apua. Mutta meidän heikkokin avunhuutomme kuullaan.

Ihmeellisesti sinä päivänä sain Jumalalta rauhan sen sekasorron keskelle. Itse en olisi pystynyt saamaan sitä aikaan, mutta Jumala sen teki. Toteutui Ps. 131:2, joka sanotaan erityisen hienosti nykyisessä raamatunkäännöksessä:

Olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen. 

Olen sen jälkeenkin monesti ihmetellyt ja ollut sormi suussa, mutta jotenkin tiedän, että Jumalalla on langat käsissään. Kyllä hän ne joskus vielä selvittää.

Eilen leivoin omenapiirakkaa, ja leipoessahan on aina keittiö kuin pommin jäljiltä, minulla ainakin. Siis sekasorron vallassa. Pöydälle on varissut jauhoja, ja kananmunien rikkominen sotkee aina paikkoja. Vieressäni oli iso kasa omenankuoria ja pois heitettäviä huonoja omenoita. Ja niin edelleen. Kunnon sotku siis.

Kuitenkin siitäkin kaaoksesta syntyi lopulta järjestystä ja hyvä lopputulos, kun keittiö oli siivottu ja sai ottaa valmiin, herkullisen tuoksuisen piirakan uunista. Ja me melkein ahmimme sitä piirakkaa, oli se niin hyvää!

Näin Jumala toimii meidänkin elämässämme. Keskeneräinen työ näyttää kaoottiselta, emmekä me näe siinä välttämättä mitään järkeä. Kuitenkin Isämme näkee jo sen valmiin, hienon lopputuloksen, johon hän on meitä viemässä tämän sotkuisen välivaiheen kautta.

Ei siis luovuteta, vaikka näyttää sekavalta. Kyllä Isä saa vielä järjestykseen meidän elämämme sotkuisen lankakerän! 

Siunausta sinulle!

P. S. 

Sattuipa sopivasti, että juuri tänään kun olin aamulla kirjoittanut sekasorrosta, törmäsin Facebookissa Mietteitä maalta -sivun kuvaan, jossa oli tämä teksti:

Ennen jotain uutta 
on kaaosta 
eikä tiedä 
mistä jokin alkaa 
mihin loppuu 
sekamelskan keskellä sokkona 
aivan varmana, ettei mistään 
tule yhtään mitään 

ja juuri sillä 
taianomaisella hetkellä 
ovi avautuu 
ei enää pimeää 

valo tulvii huoneeseen 

Pelkääjän paikalla

Kävin autokoulun ja sain ajokortin vasta nelikymppisenä. Minulle se kuskin paikkakin oli pitkään pelkääjän paikka. Mutta erona entiseen on ollut myös se, että ennen en kiinnittänyt toisten kyydissä yhtään huomiota ajamiseen ja liikenteeseen. Kun minun ei ollut koskaan tarvinnut itse ajatella sellaisia asioita, luotin vain siihen, että kuski hoitaa hommansa eikä ongelmia tule. En ajatellut hirviä, rattijuoppoja enkä itsemurhaohittajia.

Enkä minä nytkään ole ruvennut toisten kyydissä pelkäämään - yleensä. Mutta nykyään kun minulla on välillä toisen silmän kanssa ongelmia, yritän joskus muiden kyydissä ollessani lepuuttaa silmiäni ja pitää niitä kiinni ainakin osan ajasta. Juuri eilen oli tällainen tilanne, kun silmäni on nyt ollut kipeä. Ja siinä silmät kiinni toisen kyydissä istuessaan huomaa olevansa sillä pelkääjän paikalla.

On outo ja hiukan pelottava tunne, kun auto syöksyy eteenpäin, eikä näe mihin ollaan menossa ja mitä tien päällä tapahtuu. Pitäisi vain luottaa kuskiin, että hänellä on tilanne hallinnassa. Tuntuu, että kyllä minullakin pitäisi olla silmät auki ja että kyllä neljä silmää havaitsisi enemmän kuin kaksi. Ihan kuin en uskaltaisi luottaa kuskiin, että kyllä hän hoitaa sen liikenteen tarkkailemisen, osaa asiansa ja tietää mitä tekee.

Tästä tuli mieleen eilen pelkääjän paikalla silmät kiinni matkustaessani, että sellaisiahan me monesti olemme Taivaan Isänkin kyydissä istuessamme. Emme osaa emmekä uskalla luottaa, että kyllä hän tuntee tien, huomaa meitä mahdollisesti uhkaavat vaarat ja osaa pitää tilanteen hallinnassa. Meistä tuntuu, että meidän pitäisi jotenkin "auttaa" Jumalaa olemalla hirveän varuillamme koko ajan, stressaamalla, murehtimalla ja ennakoimalla kaikki mahdolliset pahat asiat, mitä vastaan voi tulla.

Entä jos siinä Taivaan Isän kyydissä voisi vain istua ja luottaa? Onhan hän jos kuka mestarikuski elämän tiellä. Vaikka meillä olisi välillä silmät kiinni, lepäisimme ja jopa nukkuisimmekin hänen kyydissään, kyllä hän vie turvallisesti perille sinne mihin lähti meitä viemään - ja lopulta taivaan kotiin asti.

Siitä, että Jumala pitää meistä huolen, vaikka me emme koko ajan stressaisi ja murehtisi, kertovat nämä Raamatun kohdat:

Turhaan te nousette varhain, turhaan valvotte myöhään ja raadatte leipänne tähden. Yhtä lailla Herra antaa omilleen, vaikka he nukkuisivat. 

Ps. 127:2

Näin sanoo Herra Jumala, Israelin Pyhä: - Jos käännytte ja pysytte levollisina, te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne.

Jes. 30:15

Ei vielä, mutta...

Yhtenä päivänä kirjoitin siitä, että joskus kun Jumala vastaa meidän rukouksiimme ei, se voikin tarkoittaa ei vielä, odota. Moni ei-vastaus on tietysti lopullisesti ei, mutta joskus se voi ajan kuluessa muuttua kyllä-vastaukseksi.

Tällaisen ein muuttumisen kylläksi sai kokea kanaanilainen nainen, josta kerrotaan Matteuksen 15. luvussa. Kun nainen tuli huutaen pyytämään tyttärelleen apua Jeesukselta, apua ei tuntunut ensin tulevan. Ensimmäisen pyynnön jälkeen Matteus kertoo jakeessa 23:

Mutta hän ei vastannut naiselle mitään. 

Jeesus vaikeni; vastauksena naisen epätoivoiseen avunpyyntöön oli vain syvä hiljaisuus.

Toisella kerralla Jeesus vastasi, mutta vastaus oli ei (jae 24):

"Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten."

 Ja vielä kolmannellakin kerralla tuli kylmää vettä niskaan, taas vastaus oli ei (jae 26):

"Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." 

Nainen ei kuitenkaan lannistunut Jeesuksen torjuvasta suhtautumisesta. Hänellä oli niin suuri hätä ja avun tarve, että hän jatkoi sinnikkäästi rukoustaan. Jeesus oli hänen ainoa toivonsa. Kukaan muu ei voisi auttaa hänen pahan hengen vaivaamaa tytärtään. Ja lopulta kaikkien kielteisten vastausten jälkeen nainen sai sittenkin rukoukseensa juuri sen kaipaamansa vastauksen. Hän sai avun. Jeesus sanoi hänelle (jae 28):

"Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." 

Ja niin siinä kävi, että: Siitä hetkestä tytär oli terve. 

Mikä ihana rohkaisu meillekin jatkaa rukousta. Vastaus voi sittenkin tulla, jopa se kaivattu kyllä-vastaus. Kyllä Jumala voi sanoa myös kyllä. 

Joskus sitä ihmettelee, kun Jumalasta ei ota selvää, sanooko hän kyllä vai ei. Voi jopa tuntua kuin hän sanoisi vuorotellen kyllä ja ei, kyllä ja ei. Kerran minulla oli sormi suussa juuri sellaisessa tilanteessa, kun luin Raamatusta 2. Kor. 1. lukua. Siellä tuli vastaan tällaiset jakeet, jotka puhuttelivat siinä tilanteessa:

Sanonko: "Kyllä, kyllä", kun tarkoitan: "Ei, ei"? 
  Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä: "Kyllä", että: "Ei." 
  Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika... tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". 
  Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi. 

Raamattu kansalle sanoo tuon viimeisen jakeen:

Niin monta kuin on Jumalan lupauksia, ne ovat hänessä "kyllä".

Se mitä Jumala on todella luvannut, toteutuu aivan varmasti, se on "kyllä", tulipa vastaus lyhyen tai pitkän ajan päästä. On niin kuin Hengellisen laulukirjan laulussa sanotaan: Min lupaapi Herra, hän täyttävi sen. 

Jos ahdistuksen tie on edessämme

Tästä lähtien Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. 
  Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" 
  Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" 

Matt. 16:21-23

Jeesus oli säästänyt opetuslapsia eikä ollut heti alusta asti puhunut heille tulevasta ristinkuolemastaan. Mutta sitten hän alkoi avata asiaa. Opetuslapset taisivat kuitenkin olla onnekkaita, kun eivät lopulta todella tajunneet asiaa. Olisi ollut raskasta elää sellaisen ahdistuksen kanssa ja odottaa kauhulla sen toteutumista. Kylläkin he sitten joutuivat järkyttymään, kun kaikki tapahtui, eivätkä he olleet ymmärtäneet Jeesuksen puhuneen myös ylösnousemuksesta.

Pietari toisaalta kai tajusi, mitä Jeesus yritti selittää, koska hän kauhistui niin että alkoi nuhdella Jeesusta moisista puheista. Hän ei ymmärtänyt Jumalan suunnitelmaa eikä voinut hyväksyä sitä. Jos mekin näemme edessäpäin jotain pahaa ja uhkaavaa, noinhan mekin sanomme Jumalalle: Sitä ei saa tapahtua! 

Onneksi emme aina tiedäkään kaikkea, mitä tulossa on. Mutta joskus on niitäkin tilanteita, joissa joku läheinen on kuolemansairas tai tiedämme jostain muusta ahdistavasta asiasta, että se melko varmasti tulee toteutumaan. Ja varmasti silloin sanomme: Sitä ei saa tapahtua! 

Kuitenkin Jumalalla on omat suunnitelmansa, joita emme voi ymmärtää. Jos meidän on joskus tarkoitus joutua pimeään laaksoon, kyllä hän vie meidät sen läpi. Hän on siellä kanssamme, vaikka emme sitä sillä hetkellä pystyisi tuntemaan. Ja vaikka tapahtuisi miten rankkoja asioita, hänellä on valta ja voima kääntää syvinkin pimeys vielä valoksi ja siunaukseksi.

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että mitä pisimmistä pimeistä tunneleista ja mitä ylivoimaisimmista koettelemuksista voi lopulta selvitä. On totta, mitä Paavali sanoo (Room. 5:3-4):

Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. 

Kun viimeksi olin pimeässä tunnelissa, parin vuoden aikana tapahtui koko ajan jotain uutta pahaa, vaikka en ollut vielä toipunut edellisistäkään. Vaikka olin jo aivan loppu, aina tuli vain lisää ja lisää. Ajattelin joka kerta, että jos nyt vielä tulee jotain, en kestä enää. Mutta jotenkin sitä vain venyi ja selvisi päivästä toiseen, vaikka joutui olemaan tuskallisen pitkään kestokyvyn äärirajoilla. Ja lopulta Jumala toi minut valoon ja vapauteen. Senkin tunnelin päässä oli sittenkin valo! Niin kuin muidenkin tunnelien päässä on ollut.

Tästä opin, miten totta tuo Roomalaiskirjeen kohta on. Lopulta ahdistuksessa syntyy koettelemuksen kestämistä ja se taas synnyttää toivoa - ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tuntuisi ylivoimaiselta, sittenkin on toivoa. Vielä tästä mennään läpi, Jumalan avulla! 

Siksi vaikka edessä olisikin pelottava ahdistuksen tie, saamme luottaa rakastavaan Isäämme. Kyllä meitä kannetaan sillä tiellä. Isän vahvat käsivarret kantavat!

Olen varmaan jakanut tämän virren sanoja ennenkin, mutta jaanpa taas. Tässä on niin ihanat sanat. 

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan 
olemme kaikki hiljaa kätketyt. 
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan, 
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt. 

Jos ahdistuksen tie on edessämme, 
myös silloin Kristus meitä kuljettaa. 
Annamme Isän käsiin elämämme. 
Hän itse meille rauhan valmistaa. 

Suo, Herra toivon kynttilöiden loistaa, 
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. 
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa. 
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo! 

Kun pahan valta kasvaa ympärillä, 
vahvista ääni toisen maailman, 
niin että uuden virren sävelillä 
kuulemme kansasi jo laulavan. 

Hyvyyden voiman uskollinen suoja 
piirittää meitä, kuinka käyneekin. 
Illasta aamuun kanssamme on Luoja. 
Häneltä saamme huomispäivänkin. 

Virsi 600. Dietrich Bonhoeffer, suom. Anna-Maija Raittila. 

Lapsi karkkihyllyllä

Ihminen on kyllä niin outo pakkaus, itselleenkin käsittämätön. Puhun nyt omasta kokemuksesta, mutta ehkä joku muukin on samanlainen.

Joskus voi olla niin, että haluaa saada jotain sellaista, josta itsekin jotenkuten tajuaa, ettei tuo ole minulle hyväksi. Mutta sitten kun Jumala ei sitä tosiaan anna, tekisi niin mieli järjestää huutokohtaus ja itkupotkuraivarit. Niin kuin lapsi kaupan karkkihyllyllä. Pakko saada! Tekisi mieli vaatia ja kerjätä. Lahjoa, kiristää ja uhkailla. Ryhtyä nälkälakkoon, nousta barrikadeille. Juuri tuo asia minun pitää aivan välttämättä saada, en voi elää ilman sitä! Eikö Jumala nyt voi sen vertaa ymmärtää?

Ja samanaikaisesti järjen ääni sanoo jossain syvällä sisälläni, että näin on hyvä. Tyydy osaasi, koska tuo asia olisi sinulle pahaksi. Näethän sinä, rakas lapsi. Mutta sitä on niin vaikea hyväksyä.

Jeesushan opetti (Luuk. 7:7-11, Raamattu kansalle):

Anokaa, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. 
  Sillä jokainen anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. 
  Vai kuka teistä antaisi pojalleen kiven, kun hän pyytää leipää, 
  tai käärmeen, kun hän pyytää kalaa? 
  Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä anovat. 

Tuntuu kuitenkin joskus, että minä en ole se lapsi, joka pyytää Isältä leipää tai kalaa, vaan vaadin saada kiviä ja käärmeitä. Ja sitten vielä ihmettelen, kun niitä ei ala kuulua. Taivaallinen Isäni antaakin leipää ja kalaa, sitä hyvää, jota minä en tyhmyyksissäni ymmärrä arvostaa.

Mutta ehkä ajan kanssa tällainen itsepäinenkin Jumalan lapsi alkaa ymmärtää, että näin oli parasta ja että kyllä Isä tiesi paremmin kuin minä. Hän antoi sitä parasta. Ja kunpa me oppisimmekin myös arvostamaan juuri sitä, mitä Jumala meille antaa, ja olemaan kiitollisia hänen lahjoistaan, niistäkin joita liian helposti pidämme itsestäänselvinä.

Eräs vanha saarnamieshän oli sanonut, että Jumala vastaa kaikkiin häneen rukouksiinsa. Paikalla ollut nuori uskova oli ajatellut, että siinäpä vasta tosi hengenmies, häntähän pitää kuunnella. Mutta sitten saarnamies oli jatkanut: Useimmiten vastaus on ei. 

Niinpä niin... Mutta onneksi joskus tulee niitä kyllä-vastauksiakin. Niitä odotellessa - rukoillaan, anotaan, etsitään ja kolkutetaan! Ei aina tarvitse tyytyä osaansa, vaan kyllä Jumala voi haluta myös muuttaa niitä asioita, joita me hänen eteensä rukouksessa kannamme. Eihän ei-vastauskaan ole aina lopullinen; joskus se voi olla "Ei vielä, odota hetki". Avataan sydämemme Isälle kaikkine pyyntöinemme ja toiveinemme. Sanotaanhan Raamatussa näinkin:

Luota Herraan ja tee hyvää, niin saat asua maassasi, turvallisilla laidunmailla. 
Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo. 

Ps. 37:3-4 (KR -92)

Niin että kai hän joskus todella antaa juuri sitäkin, mitä sydämemme toivoo.

Halleluja, tunnet sydämeni. 
Halleluja, kuulet rukoukseni. 
Tänään avaan sinulle lukot sisimpääni. 
Eteesi tuon alttarille tuhat unelmaani. 

Tahdon luottaa viisauteesi, 
käsivarsiisi, ne kantaa. 
Heittäytyä rakkauteesi. 
Tahdot parasta vain antaa, 
kuin Isä lapsilleen. 

Keitaalle lepäämään

Mutta nyt Herra, meidän Jumalamme, on pienen hetken osoittanut meille armoaan. Onhan hän sallinut pelastuneiden joukon jäädä meistä jäljelle ja antanut meille jalansijan pyhässä paikassaan. Näin meidän Jumalamme on antanut valonpilkahduksen silmiimme ja suonut meidän hieman hengähtää orjuudessamme. 
  Orjia me olemme, mutta orjuudessakaan meidän Jumalamme ei ole meitä hylännyt.

Esra 9:8-9

Nuo jakeet puhuttelivat minua, kun olen nyt pitkästä aikaa lukenut Esran kirjaa. Erityisen ihana tämä kohta on juuri tuossa Raamattu kansalle -käännöksessä, jota luen ja josta jaoin tämän otteen.

Yhdeksäs jae vielä jatkuukin kertomalla, millaista Jumalan huolenpitoa hänen omansa olivat saaneet kokea orjuudestaan huolimatta. Jumala oli antanut heidän päästä Persian kuninkaan suosioon niin että saivat lähteä pakkosiirtolaisuudesta Jerusalemiin rakentamaan Jumalan temppeliä. Jae kertoo, että Jumala on antanut meidän elpyä, ja: Hän on antanut meille suojaisan paikan Juudassa ja Jerusalemissa. 

Pakkosiirtolaisuuden ahdistuksen keskelle oli loistanut valo, kun Jumala käänsi Persian kuninkaan sydämen juutalaisten puolelle. Hän antoi valonpilkahduksen omiensa silmiin ja antoi heidän hengähtää kaiken orjuutensa ja kurjuutensa keskellä.

Meilläkin voi joskus olla pitkiä ja vaikeita taipaleita kuljettavana, mutta Jumala voi johdattaa autiomaan vaeltajan välillä keitaalle hengähtämään ja saamaan uutta voimaa. Hän voi antaa valon- ja toivonpilkahdusta hämärän, sumun tai pimeyden keskelle. Ei hän ole meitäkään hylännyt omassa "orjuudessamme" - tai mikä sen sinun vaikeutesi nimi sitten onkaan. Sielläkin hän muistaa sinut.

2. Moos. 15 kertoo, miten israelilaiset olivat erämaavaelluksella kulkeneet kolme päivää autiomaassa löytämättä vettä. Voi vain kuvitella, miten uupuneita he olivat sellaisen taipaleen jälkeen. Ja kun he lopulta löysivät Maarasta vettä, sitä ei voinut juoda, koska se oli karvasta. Siellä kansa valitti kurjaa tilannettaan, ja Jumala muutti veden makeaksi. Tämän vaivalloisen taipaleen jälkeen kerrotaan (2. Moos. 15:27):

Sitten israelilaiset tulivat Eelimiin, missä oli kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmua. Siellä he leiriytyivät veden ääreen. 

Sieltä he sitten lähtivät taas jatkamaan erämaataivaltaan.

Jos meillä on vaikea vaihe elämässä, saamme rukoilla, että Isä veisi välillä keitaalle hengähtämään ja lepäämään vähän. Hänen sanansa äärellä, rukouksessa, seurakuntayhteydessä ja ehtoollisella saamme myös kokea sellaisia keidashetkiä, joissa meitä vahvistetaan jatkamaan matkaa.

Älä pelkää! Isä pitää sinusta huolta.

Kiertoteitä ja viivästyksiä

"Niin pitkä on matka ja kivinen tie..." Kuva on Pyhä-Häkin
kansallispuiston kivikkoiselta polulta. 

Silloin keskeytyi Jumalan temppelin rakennustyö Jerusalemissa, ja se oli pysähdyksissä Persian kuninkaan Dareioksen hallituskauden toiseen vuoteen asti. 

Esra 4:24

Kun farao oli päästänyt kansan lähtemään, Jumala ei johtanutkaan israelilaisia filistealaisten maan kautta kulkevaa tietä, joka olisi ollut lyhin, vaan sillä hän ajatteli, että kansa huomatessaan joutuvansa taisteluun alkaisi katua ja palaisi Egyptiin.
  Jumala vei kansan pitemmälle, autiomaan kautta kulkevalle tielle, kohti Kaislamerta. 

2. Moos. 13:17-18

Älä pelkää, Daniel. Sinun sanasi kuultiin ensimmäisestä päivästä alkaen, jolloin nöyrästi pyysit ymmärrystä Jumalalta. Minä olen tullut sinun sanojesi vuoksi. 
  Persian enkeliruhtinas on vastustanut minua kaksikymmentäyksi päivää, mutta Mikael, yksi suurimmista enkeliruhtinaista, tuli auttamaan minua. Tästä syystä minä olen viipynyt siellä, Persian kuninkaiden luona. 

Dan. 10:12-13

Kaikissa näissä raamatunkohdissa joudutaan odottamaan. Esran kirjassa juutalaisten viholliset pakottivat väkivalloin heidät keskeyttämään Jumalan temppelin rakentamisen. Samoin tuossa Danielin kohdassa koetaan vastustusta: Persian enkeliruhtinas yrittää estää Danielia saamasta rukousvastausta. Rukous on kyllä kuultu heti alusta lähtien, mutta henkivalloissa taistellaan, että vastaus voisi tulla.

Mooseksen kirjassa puolestaan Jumala itse päättää johdattaa kansansa mieluummin pitempää reittiä. Hän näkee ja tietää, että se suorin ja nopein reitti ei sittenkään olisi israelilaisille paras mahdollinen. Siellä voisi tulla takapakkia, ja siksi oli parempi lähteä kiertotien kautta.

Meidänkin elämäämme voi tulla kaikenlaisia keskeytyksiä, kiertoteitä ja viivästyksiä. Mutta silloinkin tilanne on Isämme hallinnassa. Hän voi raivata esteet silloin kun vihollinen yrittää estää hänen suunnitelmiaan toteutumasta. Ja hän tietää ne tilanteet, joissa kiertotie on meille sittenkin parempi kuin lyhin reitti, vaikka me itse emme voi sitä ymmärtää.

Jumala näkee sen kaiken, mitä me rajallisina ihmisinä emme näe. Ehkä ennen vastauksen tulemista hänen täytyy tehdä työtään meissä itsessämme, meidän olosuhteissamme ja toisissakin ihmisissä ja heidän olosuhteissaan.

Myös jos vihollinen onnistuu keskeyttämään meidän työmme tai etenemisemme Jumalan johdatuksen tiellä, senkään ei tarvitse olla lopullinen pysähdys. Aikanaan Jerusalemin temppelin rakentamistakin päästiin jatkamaan, vaikka vastustajat onnistuivatkin tilapäisesti pääsemään voitolle. Kuitenkin Jumala valvoi työnsä toteutumista ja vei asiansa voittoon.

Olipa rukousvastauksen tulemiseen ja päämäärään pääsemiseen lyhyt tai pitkä aika, saamme luottaa Raamatun lupauksiin. Ja niillä pitkilläkin taipaleilla ja odotuksen aikoina Jeesus on itse kanssamme joka päivä, niin kuin hän on luvannut. Matkallakin hän hoitaa ja kantaa meitä.

He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla he eivät kompastu. 

Jer. 31:9

Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää. Vihamieheni tahtovat minulle pahaa, mutta sinä ojennat kätesi, sinun väkevä kätesi pelastaa minut. 
  Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä! 

Ps. 138:7-8

Sinä seurasit minua autiomaassa

Näin sanoo Herra: Minä muistan, miten uskollinen olit, kun olit nuori, muistan, millainen oli rakkautesi, kun olit morsian. Sinä seurasit minua autiomaassa, maassa, jossa mikään ei kasva. 

Jer. 2:2

Minua on aina puhutellut tuo Jeremian jae. Rakkaus ei ole pelkkää tunnetta, vaan se on valmiutta lähteä rakastetun mukana vaikeallekin tielle. Vaikka meillä ei aina olisi suuria rakkauden tunteita Jeesusta kohtaan, voimme osoittaa rakkautemme siinä, että seuraamme häntä jopa kuivuudessa, autiomaassa, jossa mitään ei kasva.

Kun olin nuorena Operaatio Mobilisaation tiimissä Brysselissä, meille musisoi siellä Bill Drake -niminen gospelmuusikko. Opin häneltä laulun, joka on monesti koskettanut minua. Siinä sanotaan:

I'll obey and serve you, I'll obey because I love you.
I'll obey, my life is in your hands. 
For it's the way to prove my love when feelings go away. 
If it costs me everything I'll obey. 

Eli suomeksi ajatus on, että tottelen ja palvelen Jeesusta koska rakastan häntä. Tottelemalla voin osoittaa rakkauteni kun tunteet haihtuvat - vaikka se maksaisi minulle kaiken, minä tottelen.

Vaikka Jeesuksen seuraamisesta ja kuuliaisuudesta häntä kohtaan joutuisi joskus maksamaan kovan hinnan, silti haluan valita sen tien, seurata Jeesusta sielläkin missä ei ole tunteita, vaan pelkkää autiomaata, vaikeuksia ja taistelua.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun eräässä kristillisessä kirjassa päähenkilö joutui tekemään valinnan: toimisiko hän Jumalan tahdon mukaan tietyssä asiassa, vaikka se tekisi kipeää ja ehkä jopa särkisi hänen sydämensä? Vai valitsisiko hän oman tahdon tien?

Siinä kirjassa toinen henkilö sanoi hänelle: "Ei ole kyse siitä, kuinka syvästi minä tunnen, vaan siitä, missä määrin tottelen." 

Ihmistenkin välisessä rakkaudessa suuret tunteet ja kauniit sanat jäävät tyhjiksi, jos tekomme puhuvat niitä vastaan. Avioliitossa ja muissakin perhesuhteissa ihminen sitoutuu toiseen, vaikka aina ei olisikaan hyviä tunteita. Ja ainakin tavoite olisi pyrkiä toimimaan toisen hyväksi silloinkin, kun ei tunnu siltä.

Samoin on jumalasuhteessa. Jeesus sanoi:

Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni... Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni. 

Joh. 14:15, 21

Suhteessa Jumalaan meillä ei kuitenkaan ole voimaa rakastaa sen enempää tunteilla kuin teoillakaan, ellei hän itse anna sitä rakkautta meille. Jeesuksen seuraamisessa keskeistä ei olekaan meidän oma rakkautemme, vaan se, että hän rakastaa meitä:

Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. 

1. Joh. 4:10

Onneksi Jumalalla on se täydellinen rakkaus, jota meillä ei koskaan tämän elämän aikana tule olemaan. Se rakkaus antaa anteeksi meidän kompurointimme, meidän rakkaudettomuutemme Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Ja kun saa paljon anteeksi, voi rakastaa paljon. Syntien anteeksiantamuksesta saa voimaa jatkaa tätä vaellusta taivastiellä.

Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa. 

Tit. 2:11-12

Tänäänkin saamme elää armosta. Se kasvattaa, se antaa voimaa rakastaa ja kulkea eteenpäin Jumalan tahdon tiellä.

Kirjoitin tämän niin väsyneenä, etten tiedä osasinko sanoa mitään ymmärrettävää, mutta toivottavasti tästä jotain irtoaa, edes jollekin.

Rohkeutta pelosta huolimatta

Tänä aamuna minua puhutteli Raamatussa Esra 3:3:

He pystyttivät alttarin entiselle paikalleen, vaikka pelkäsivät maan kansoja. 

Tämä oli Raamattu kansalle -käännöksessä. Vuoden 1938 käännös sanoo jopa, että he olivat kauhuissaan maan kansojen tähden, ja vuoden 1992 käännöksen mukaan naapurikansat yrittivät pelotella heitä.

Puhutteleva oli tuo ajatus, että voi tehdä, vaikka pelottaakin. Jokuhan on sanonut, ettei rohkeus ole sitä, ettei pelota, vaan sitä, että tekee vaikka pelottaa.

Raamatussa on muitakin kohtia, joissa joku pelokas uskaltaa silti toimia. Joosef Arimatialaisesta sanotaan, että hän oli arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka odotti Jumalan valtakuntaa (Mark. 15:43). Ja Joh. 19:38 kertoo, että hän oli Jeesuksen opetuslapsi, joskin salaa juutalaisten pelosta. Korkean asemansa vuoksi hän varmasti pelkäsi näyttää väriään.

Mutta kun ne aina Jeesusta avoimesti seuranneet "rohkeat" opetuslapset olivat kaikki paenneet ja jättäneet hänet yksin, juuri se pelokas Joosef Arimatialainen astui esiin. Hän pyysi saada Jeesuksen ruumiin voidakseen haudata hänet. Mark. 15:43 sanoo: Hän rohkaisi mielensä. Ja olipa paikalla Johanneksen kertoman mukaan myös Nikodemos, joka  oli tullut ensimmäisen kerran Jeesuksen luo salaa yöllä, olihan hänkin fariseus ja yksi juutalaisten hallitusmiehistä (Joh. 3.1-2). Hänkin oli pelännyt.

Taas tämä sama ajatus: pelokaskin voi kuitenkin uskaltaa! Arkakin voi rohkaista mielensä ja olla joskus rohkea jopa silloin, kun ne rohkeammat ovat paenneet peloissaan. Niinpä rohkeus tai arkuus ei määrittele ketään lopullisesti. Kenellä tahansa nämä voivat joskus vaihdella.

Myös Gideon sai pelkoonsa monenlaista rohkaisua Jumalalta. Ja myös hän toimi, vaikka pelkäsi. Kun Jumala käski hänen hajottaa isälleen kuuluvan Baalin (epäjumalan) alttarin ja rakentaa tilalle alttarin Jumalalle, Gideonista kerrotaan (Tuom. 6:27):

Mutta koska hän pelkäsi isänsä sukua ja kaupungin miehiä, hän ei uskaltanut tehdä sitä päivällä vaan teki sen yöllä. 

Gideonkin pelkäsi, mutta toimi silti. Pelon takia hän kuitenkin suoritti Jumalan antaman tehtävän yöllä. Ja mitäpä se haittasi, kun hän kuitenkin teki sen. Toki ihmiset saivat päivällä selville, kuka teon oli tehnyt, mutta Jumala oli Gideonin puolella ja piti hänestä huolen.

Ehkä joskus mekin toimimme mieluummin salassa juuri pelon tai arkuuden takia, mutta pääasia on kuitenkin, että teemme sen, mikä tehtävämme on.

Nämä Raamatun kertomukset rohkaiskoot meitäkin luottamaan, että pelokkaina ja arkoinakin voimme olla Jumalan käytössä. Niinhän myös Paavali oli, vaikka hän kirjeissään usein uhoaa ja vaikuttaa hirveän vahvalta. Kuitenkin hän tunnustaa:

Olin luonanne heikkouden vallassa, hyvin pelokkaana ja vapisevana. 1. Kor. 2:3

Jos meitä pelottaa, olemme hyvässä seurassa. Ja mikä tärkeintä, kanssamme on Jumala, joka on suurempi kuin kaikki tämän maailman pelottavat asiat. Hän voi antaa meille voimaa ja rohkeutta siihen mihin sitä tarvitsemme. Myös jos uskon tunnustaminen ja värinsä näyttäminen tuntuu pelottavalta, siihenkin saamme rukoilla voimaa ylhäältä.