tiistai 29. syyskuuta 2020

Maata näkyvissä

 

Tämän kuun alussa kirjoitin jo jotain - otsikolla Vaikka tähtitaivas pimentyisi - siitä myrskystä, johon Paavali joutui merimatkallaan Roomaan. Tässä hiukan lisää aiheesta. Ap.t. 27:13-15 kertoo, miten kaikki alkoi: 

Kun etelätuuli alkoi hiljakseen puhaltaa, he luulivat suunnitelmansa onnistuvan, nostivat ankkurin ja purjehtivat aivan läheltä Kreetaa. 
  Mutta ennen pitkää saaren yli syöksyi raju tuuli, niin sanottu koillismyrsky. 
  Kun laiva ryöstäytyi sen mukaan eikä voinut nousta vastatuuleen, me annoimme periksi ja jouduimme tuuliajolle. 

Ja niin myrsky alkoi riehua ja ahdistaa heitä. Ja se kesti ja kesti. 

Meillekin käy joskus noin, että suotuisat tuulet tuntuvat puhaltavan ja luulemme suunnitelmiemme onnistuvan - mutta sitten tuleekin raju myrsky ja sekoittaa kaiken. Joudumme ehkä ihan tuuliajolle. Ja löydämme itsemme siltä paikalta, josta kirjoitin viimeksi: ettei enää aurinkoa eikä tähtiäkään näy moneen päivään, ja menetämme kaiken toivon. 

Paavali kuitenkin rohkaisi matkakumppaneitaan kertomalla millaisen sanoman hän oli saanut Jumalalta edellisenä yönä. Vain laiva tuhoutuisi, mutta yksikään matkalaisista ei menettäisi henkeään. Jumala oli tarkoittanut, että Paavali pääsisi perille Roomaan asti, ja hän myös piti omastaan huolen. Niin Paavali saattoi sanoa: 

Olkaa siis rohkealla mielellä, miehet! Minulla on sellainen usko Jumalaan, että tapahtuu niin kuin minulle on puhuttu. 
  Mutta jollekin saarelle meidän täytyy ajautua. 

Ja niin myös kävi. Merellä oli ajelehdittu jo kaksi pitkää viikkoa, kun yllättäen oli maata näkyvissä: 

Oli jo neljästoista yö ajelehtiessamme Adrianmerellä, kun merimiehistä alkoi keskiyön aikaan tuntua, että lähestyttiin maata. 

Laiva haaksirikkoutui Maltan saarelle, ja myrskyävän meren pyörityksessä olleet matkalaiset saivat lujaa maata jalkojensa alle. He viettivät saarella kolme kuukautta ennen kuin matka jatkui. Tuossa Maltan kokemuksessa minua puhuttelee se, millaista hyvän Jumalan huolenpitoa he saivat siellä kokea: 

Saaren kanta-asukkaat osoittivat meille harvinaisen suurta ystävällisyyttä. Ap.t. 28:2 

Hän (saaren johtava mies Publius) otti meidät vastaan ja piti meitä ystävällisesti vierainaan kolme päivää. Ap.t. 28:7 

Saarelaiset osoittivat meille monin tavoin kunnioitusta, ja kun lähdimme merelle, he antoivat mukaamme, mitä tarvitsimme. Ap.t. 28:10 

Ehkä mekin saamme kokea, että myrskyn keskeltä tulee maata näkyviin ja saamme lujan pohjan jalkojemme alle. Ja vaikka emme saisi heti jatkaa matkaa kohti päämääräämme, Jumala voi antaa siinä pysähdyspaikassa sellaisen Maltan kokemuksen, jossa meistä ja tarpeistamme pidetään hyvää huolta. Mitä se itse kunkin kohdalla käytännössä tarkoittaakin. 

Rakastava Isämme tietää kaikki tarpeemme. Hänen hyvyytensä ja rakkautensa ympäröivät meitä jokaisena elämämme päivänä. Hän voi viedä meitä vihreille niityille ja virvoittavien vesien ääreen ja kattaa meille pöydän vihollisen silmien eteen. Hän voi tehdä sen sielläkin, mihin olemme haaksirikkoutuneet elämämme myrskyn keskeltä. Hän voi antaa siellä meille lepotauon ennen kuin matka taas jatkuu. 

Rukoukseni on, että juuri sinä myrskyn piiskaama saisit kokea jotain tällaista omassa elämässäsi. Ole siunattu! 

Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui puoleeni ja kuuli avunhuutoni. 
  Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, upottavasta liejusta. Hän asetti jalkani kalliolle ja vahvisti askeleeni. 
  Hän antoi minun suuhuni uuden laulun, ylistyslaulun Jumalallemme. Sen näkevät monet, tuntevat pelkoa ja turvaavat Herraan. 

Ps. 40:2-4 

Käytin tässä Raamattu kansalle -käännöstä, mutta vuoden 1992 käännös sanoo: 

Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. 

perjantai 25. syyskuuta 2020

Älä luovuta vielä, älä luovuta


Minulla ei ole ollut moneen viikkoon mitään sanottavaa tässä blogissa. Ajattelin jo, että tuleekokaan sitä sanottavaa enää. Mutta kansallispuistot ovat ehkä luovia paikkoja, koska pari päivää sitten olimme Salamajärven kansallispuistossa, ja siellä heräsi ajatuksia (kuten viimeksi kesällä Pyhä-Häkin kansallispuistossa). 

Siellä kansallispuistossa oli paljon kivikkoista maastoa, ja polullakin oli kiviä. Olin syönyt hiukan kevyehkösti, ja loppumatkasta minua alkoi uuvuttaa. En olisi millään jaksanut enää nostella jalkoja kaikkien niiden kivien yli. Askel askeleelta vauhti hidastui, ja minusta alkoi tuntua, ettemme ole koskaan perillä. 

Olimme käyneet Salamajärven kansallispuistossa ennenkin, ja kiersimme saman reitin kuin viimeksi, joten tiesimme kyllä olevamme jo loppusuoralla. Tiesimme, että jossain vaiheessa polku päättyisi tiehen, ja sitten olisimme jo aika lähellä parkkipaikkaa ja autoa. Mieheni sanoi jo kuulleensa auton ääntäkin, mutta itse en ollut varma: ehkä se olikin vain kova tuulenpuuska? 

Väsyneenä kompastellessani olin jo antamassa periksi ja sanoin lopulta, ettei siellä kyllä mitään tietä ole eikä tule. Mutta tuskin sain ne sanat sanottua, kun tie tulikin yllättäen näkyviin. Oli siinäkin vielä väsyneelle hetkeksi laahustamista, mutta olimme kuitenkin jo voiton puolella. 

Tästä kokemuksesta tuli mieleen ajatus siitä, miten helposti me lannistumme ja luovumme toivosta. Mutta entäpä jos luovutamme juuri viime hetkellä, juuri silloin kun asiat ovat tapahtumaisillaan? Entä jos Jumalan aika meidän asiassamme onkin juuri tulossa, vaikka meistä tuntuisi, ettei tämä uuvuttava vaellus lopu ikinä? Onhan sellainen sanontakin, että pimeintä on juuri ennen auringonnousua. 

Jos joku juoksee maratonia viimeisillä voimillaan ja maaliin on enää kilometri tai pari, kannattaa varmaan juosta vielä se lyhyt matka, vaikka kuinka uuvuttaisi. Kun se on enää niin pienestä kiinni. 

Kyllä tämä elämän maratonkin uuvuttaa meidät mennen tullen. Mutta ei anneta olosuhteiden lannistaa, vaan jatketaan eteenpäin! Luotetaan Jumalaan - kyllä hän tietää asiamme ja pitää varmasti meistä huolen. 

Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut. 

Hepr. 10:35-36

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Vaikka tähtitaivas pimentyisi

Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä. 

Ap.t. 27:20

Paavali oli matkalla Roomaan, jonne itse Jumala oli häntä viemässä, mutta merellä laiva joutui niin rajuun myrskyyn, että matka tuntui katkeavan siihen. Ei näyttänyt olevan enää mitään toivoa selvitä hengissä ja päästä perille päämäärään.

Mutta pahimmatkaan myrskyt eivät voi estää Jumalaa toteuttamasta suunnitelmiaan meidän elämässämme. Ja mikä ikinä myrskyn tarkoitus onkin meidän matkallamme, ainakin se panee meidät huutamaan apua Jumalalta. Sen Paavalikin oli oppinut, kun hän toisessa tilanteessa oli epätoivossa hengestään:

Teidän on hyvä tietää, veljet, millaisessa ahdingossa me olimme Aasian maakunnassa. Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä. 
  Me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet. 
  Tällaisesta kuolemanvaarasta hän pelasti meidät, ja niin hän pelastaa vastedeskin. Me luotamme siihen, että hän on pelastava meidät. 

2. Kor. 1:8-10

Vähän aikaa sitten luin Jobin kirjasta hienon kohdan. Se on kylläkin näköjään joka käännöksessä aivan eri tavalla, joten en tiedä mitä pitäisi ajatella, mutta lukemassani Raamattu kansalle -käännöksessä se sanotaan ihmeen valoisasti (muuten käytin tässä postauksessa vuoden 1992 käännöstä):

Vaikka hän surmaa minut, häneen minä panen toivoni. 

Job 13:15

Myrskyssä ja pimeässä joudumme uskomaan näkemättä, toivomaan vaikka toivoa ei ole. Thomas C. Upham on sanonut:

Usko, vaikka kaikki ulkonaiset valot sammuisivat ja tähtitaivas pimentyisi! 

Juuri se tähtitaivas, joka pimeni Paavaliltakin siellä myrskyssä. Vaikka ei pientäkään valonkajoa näkyisi, usko silloinkin ja riipu vaikka viimeisillä voimillasi kiinni Jeesuksessa. Hän on myrskyssä mukana ja hänen tarvitsee sanoa vain sana, niin myrsky tyyntyy.


Minä uskon, vaikken näe 
tietä halki pimeän. 
Minä uskon, vaikka Herra, 
vähän vasta ymmärrän. 

Minä uskon, vaikka itku 
tänään silmät sumentaa. 
Minä uskon, vaikka murhe 
on kuin tulta polttavaa. 

Minä uskon, vaikka joudun 
yksin yöhön synkimpään. 
Minä uskon, vaikka täällä 
vaille vastausta jään. 

Minä uskon, vaikken lainkaan 
tunne kasvojasi nyt. 
Ota käsiisi, oi Herra, 
tämä usko järkkynyt. 

Minä uskon, en voi muuta, 
kun ei muuta olekaan. 
Kenen turviin voisin mennä, 
kenen kanssa kaiken jaan? 

Anna-Mari Kaskinen 

tiistai 1. syyskuuta 2020

Jumala voi kääntää tappionkin voitoksi

Joskus tulee kipeitä totuuden hetkiä, kun joutuu huomaamaan, että on taas langennut syntiin ajatuksin, sanoin ja teoin. Varsinkin jos on aivan erityisesti mokannut ja sotkenut asiat, se tekee kipeää. Tai jos on sortunut taas kerran siihen samaan syntiin, josta oli jo luullut päässeensä kuiville.

Daavidilla oli elämänsä kipein totuuden hetki, kun hänelle näytettiin, miten suureen syntiin hän oli langennut. Hän oli tapattanut Uurian ja ottanut itselleen tämän vaimon Batseban. Jumalan täytyi lähettää profeetta Naatan hänen luokseen osoittamaan, miten raskaasti hän oli langennut. Naatan sanoi: Sinä olet se mies! 

Joskus mekin tarvitsemme sitä, että joku muu tulee osoittamaan syntimme. Mutta kyllä usein oma omatuntomme jo hoitaa asian ja aloittaa syyttelyn: Sinä olet se mies! Sinä olet se nainen! Sinä sen teit. Miksi teit sen? Eli niin kuin Daavid sai kuulla (2. Sam. 12:9):

Miksi sinä olet halveksinut Herran sanaa ja tehnyt sellaista, mikä on pahaa hänen silmissään? 

Daavid joutuikin niin hirvittävään synnintuntoon, että kirjoitti ihanan psalmin 51, jossa hän muun muassa rukoili, että Jumala antaisi hänelle puhtaan sydämen ja pesisi hänet lunta valkeammaksi.

Ja Daavid sai armon. Kuitenkin hän sai myös rangaistuksen ja joutui kärsimään tekojensa seurauksista, kun hänen ja Batseban poika kuoli.

Mutta ei Jumala tahdo jättää meitä ikuisiksi ajoiksi murheeseemme, vaan hän myös lohduttaa. Kun Korintin seurakunnassa eräs mies oli langennut erityisen syvälle ja saanut kokea kuritusta sen takia, Paavali kirjoitti seurakuntalaisille (2. Kor. 2:7):

Nyt teidän päinvastoin tulee antaa anteeksi ja lohduttaa, ettei hän menehtyisi liian suureen murheeseen. 

Näin Jumala tahtoo lohduttaa meitäkin. Ei hän tahdo jättää meitä kurjuuteemme, vaikka olisimme kuinka raskaasti rikkoneet häntä ja toisia ihmisiä vastaan. Hän tahtoo nostaa meidät sieltä.

Eikä hän ottanut armoaan pois Daavidiltakaan, vaan siunasi häntä edelleen. Suuren surun jälkeen seurasi suuri ilo. Raamatussa kerrotaan, että Daavid lohdutti vaimoaan Batsebaa ja makasi hänen kanssaan. Sitten he saivat toisen pojan, joka sai nimen Salomo. Ja 2. Sam. 12:24 kertoo:

Herra rakasti Salomoa ja lähetti profeetta Naatanin kautta sanoman, että poikaa oli Herran vuoksi kutsuttava nimellä Jedidja. 

Raamattu kansalle -käännös kertoo Jedidjan merkitsevän Herran rakastama, vuoden 1992 käännöksen mukaan se on Herran suosikki.

Sen Daavidin järkyttävän epäonnistumisen ja lankeemuksenkin Jumala pystyi kääntämään siunaukseksi, kun juuri hänen ja Batseban suhteesta syntyi tuo Jumalallekin niin rakas poika Salomo, josta kaiken lisäksi tuli seuraava kuningas.

Kun Naatan lähetettiin uudestaan Daavidin luo, tällä kertaa kertomaan Jumalan rakkaudesta Daavidin ja Batseban toista poikaa kohtaan, siinä on jotain tosi armollista ja lohdullista. Jumala oli pyyhkinyt menneen pois ja antanut heille uuden alun. Menneitä ei tarvinnut enää muistella, ne oli saatu anteeksi.

Lohdullista tässä on ajatus, että me emme voi pilata Jumalan suunnitelmaa. Minua puhutteli viime viikon Uusi Tie -lehdessä ollut Jukka Kääriäisen haastattelu, jossa sanottiin mm. näin:

Hän ei usko, että Jumalalla on vain yksi, täydellinen suunnitelma elämälle. 
  - Silloin olisi hirveät paineet tehdä oikeat valinnat, ja jos jossain vaiheessa teet vääriä valintoja, putoat kelkasta. Jumalan voima toteutuu usein epäonnistumisten, heikkouksien ja jopa ihmisen syntisyyden kautta. Loppupeleissä emme voi pilata Jumalan suunnitelmaa. 

Tämä on armoa. Niinhän Daavidkin sai kokea, että Jumalan voima ja suunnitelma toteutui hänen epäonnistumisensa ja syntisyytensäkin kautta. Syvimmin langetessaankaan Daavid ei voinut pilata Jumalan suunnitelmaa. Jumala pystyi kääntämään tappionkin voitoksi, ja sen hän voi tehdä meillekin, kun syntejämme itkien tulemme Jeesuksen ristin juurelle.

Herra on jo mennyt sinun edelläsi

Tulevaisuutta tässäkin. Herra on jo siellä ensi talven laduilla.  Silloin Debora sanoi Baarakille: "Nouse, sillä tämä on se päivä, jona...