torstai 29. huhtikuuta 2021

Armo on uupua haavoihin


Voimahan suurehen rakkautes, 
Herrani, kätke mua. 
Purppuravirtaasi uppoudun, 
suo minun puhdistua. 
Köyhänä, heikkona, puutoksin 
armo on uupua haavoihin. 
Purppuravirtaasi uppoudun, 
suo minun puhdistua. 

Tässä laulussa on valtavaa lepoa ja rauhaa. Jeesuksen luo saa tulla köyhänä, heikkona, puutoksin. Omiin suorituksiin ja ponnisteluihin väsyneenä, epäonnistuneena, rikkirevittynä, elämän taistelujen näännyttämänä. Saa tulla - ja saa vain uupua Vapahtajan haavoihin. Saa sanoa Jeesukselle: Minä en jaksa enää! Ja hän vastaa: Rakas lapsi, ei sinun tarvitsekaan jaksaa. Minä tein jo kaiken puolestasi. Se on täytetty. Jää siihen minun haavoihini lepäämään. 

Hän, joka oli sanonut heille: Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. 

Jes. 28:12 

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 

Matt. 11:28 

Mikä armo, että kaikki omat ponnistelut saa lopettaa. On vain lepo Jeesuksessa. Ristin luona on lepopaikka väsyneelle, koska meidät Jeesukseen uskovat on vapautettu lain suoritusvaatimuksista, lain alta armon alle. 

Kristus on näet lain loppu, ja niin tulee vanhurskaaksi jokainen, joka uskoo. 

Room. 10:4 

Meille tarjotaan aivan ilmaisena lahjana syntien anteeksiantamusta. Ja vaikka se on ilmainen lahja, Jeesus on maksanut siitä kalliin hinnan. Hänen pyhä ja kallis verensä pyyhkii pois kaikki syntimme. Meidät pestään lunta valkeammiksi. Saamme vain ottaa lahjan vastaan, ihmetellä ja kiittää. Meidät uupuneet, nääntyneet ja rääkkääntyneet hoidetaan kuntoon siinä ristin juurella, ja siitä armon levosta käsin saamme lähteä uusin voimin kulkemaan Jumalan tahdon tiellä. Eikä tekoja tarvitse silloin tehdä suorittaakseen ja ansaitakseen pelastusta, vaan sydämen halusta ja rakkaudesta Vapahtajaamme. 

Veresi suloista ääntä suo 
kuunnella joka hetki! 
Syntini kaikki pois pyyhittiin, 
syntini viimeisetkin. 
Sieluuni rauhan sain siunatun 
haavoissa Ristillenaulitun. 
Syntini kaikki pois pyyhittiin, 
syntini viimeisetkin. 

HL 188, Tyyne Salokannel 

Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut. 

Jes. 53:5 (KR-38) 

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Kohta kirkastuu

 

Tähän aikaan vuodesta talvi ja kevät ottavat mittaa toisistaan: kumpi voittaa? Tässä yhtenä aamuna otin tuon kuvan, jossa maahan oli tullut useampi sentti lunta, mutta syreenin silmut kukoistivat jo isoina ja vihreinä. Lumesta ja pakkasesta huolimatta myös peipposet ovat laulaneet iloisesti aamuisin. Ne tietävät, että kyllä kevät ja elämä aina voittaa, vaikka takapakkia välillä tuleekin, ja ne jatkavat huolettomina omaa tulevaan kesään valmistautumistaan. Eivät ne jää murehtimaan takatalvea, koska kesä tulee aivan varmasti! 

Osaisimmepa mekin olla niin kuin nuo kasvit ja linnut, kun Jumala tekee työtään elämässämme. Vaikka välillä mennään yksi askel eteen ja sitten jo kaksi taaksepäin, saamme sittenkin luottaa siihen, ettei Herra jätä kesken hyvää työtään meissä. Ja että kyllä meillekin kevät ja kesä tulee oman elämämme takatalvista huolimatta. 

Tuosta peipposen iloisesta laulusta takatalven keskellä mieleeni tuli vanha gospelkappale, josta tykkäsin joskus 80-luvun lopulla. En ole varma sen esittäjästä, mutta siinä sanottiin näin: 

Oli myrsky, satoi ja jyminöi, 
mutta yhden linnun suu 
ei mykistynyt, se kuulutti, 
että kohta kirkastuu. 

Hengellisen laulukirjan laulussa 339 puolestaan sanotaan: Nyt laulaa voin lailla lintusen, kun apu Herrani riittää. Siinä laulussa puhutaan siitä, miten ei tarvitse murehtia, kun meillä on Isä, joka pitää huolta. Hän, joka pukee lehdonkin vuokkosen, myös mulle kaiken voi antaa. Ja: On ilman aittoja varpunen. Sen Isä ruokkivi kyllä. Niin eikö armonsa ihmeinen myös minun huoliini yllä? 

Luin yhtä kirjaa, jossa sanottiin, että se mitä katsomme suurennuslasilla, kasvaa. Jos katsomme vaikeuksia suurennuslasilla, ne kasvavat. Sen sijaan meidän pitäisikin katsoa sillä suurennuslasilla Jumalaa, että näkisimme hänen suuruutensa ja näkisimme asiat oikeissa mittasuhteissa. 

Viimeksi kirjoitin aiheesta Ei minulta mitään puutu. Usein me kuitenkin katsomme ihan suurennuslasilla kaikkeen siihen, mitä puuttuu, teemme puutelistoja ja murehdimme. Mutta jospa osaisimme aina välillä katsoa siihen, mitä kaikkea hyvää meillä jo on, miten hyvä meidän taivaallinen Isämme on ja mitä hän on meille tehnyt ja antanut. Herran hyvyyden ja hänen aikaisempien tekojensa muisteleminen herättää kiitosmieltä. Silloin voimme laulaa kuin se peipponen takatalven keskellä. 

Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään. Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. 

Ps. 103:1-5

Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. 

Ps. 27:13

Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. 

Laul. 2:11-12 

Uskotaan siihen, että kohta kirkastuu, kevät voittaa, elämä voittaa. Laulun aika on tullut.  

P. S. Kevään ja takatalven inspiroimia ajatuksia kirjoitin myös viime keväänä otsikolla Näen vain vanhaa, mutta Jumala puhuu uudesta

perjantai 23. huhtikuuta 2021

Ei minulta mitään puutu

 

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. 

Ps. 23:1 

Yöllä valvoskelin lempiharrastukseni murehtimisen parissa, ja katsoin sitten päivän sanan netistä. Siellä oli tuo paimenpsalmin ensimmäinen jae. Melkein suutuin Jumalalle tuosta jakeesta. Pitikö hänenkin juuri tähän hätään tulla väittämään jotain tuollaista? Vai ei muka mitään puutu! 

Mutta sitten kun ajattelin asiaa tarkemmin, tajusin, että sehän on ihan totta. Ne minun murheeni koskivat tulevaisuutta, mutta juuri nyt minulta ei puutu mitään. Eikä meille ole luvattukaan kuin tämän yhden päivän huolenpito kerrallaan. Mikä siinä vain on, ettei ihminen opi sitä pyhää huolettomuutta, että eläisi vain päivän ja hetken kerrallaan? Eikö voisi luottaa, että tänään Taivaan Isä antaa tämän päivän tarpeet, ja kyllä hän sitten myös huomenna antaa huomisen tarpeet? Mutta ne vasta huomenna, eikä niistä tarvitse tänään murehtia.  

Jumalahan ei todellakaan käske meidän pilata elämäämme tulevaisuuden pelkäämisellä ja murehtimisella. Ihan itse me sen teemme, ja sitten ehkä vielä kiukuttelemme Jumalalle, niin kuin minä viime yönä. 

Myös israelilaiset joutuivat erämaavaelluksellaan elämään päivän kerrallaan. He saivat kerätä vain tämän yhden päivän mannat kerrallaan, ja mitä huomiseen tuli, heidän piti mennä eteenpäin uskossa, näkemättä mitä tulevaisuus tuo. Heidän piti oppia luottamaan, että kyllä se huomisen manna tulee sitten huomenna. Toki israelilaiset sitten valittivat siitä mannasta, koska olisivat halunneet jotain parempaa. Mutta he eivät voineet sanoa, ettei heistä olisi pidetty huolta.  

Niin se siis on: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu! Hänen hyvyyteensä saamme luottaa. Hänkö meidät jättäisi, hän, jolle me olemme niin äärettömän rakkaita ja kallisarvoisia. Olemme Taivaan Isän silmäteriä. Kyllä hän muistaa meidän tarpeemme taas tänäänkin - ja kaikkina tulevina päivinä. 

Jeesus sanoi opetuslapsille: "Kun lähetin teidät matkaan ilman kukkaroa, laukkua ja jalkineita, niin puuttuiko teiltä mitään?" "Ei mitään", he vastasivat. 

Luuk. 22:35 

Onhan Herra, teidän Jumalanne, siunannut teitä kaikissa toimissanne. Hän on huolehtinut teistä vaeltaessanne tämän suuren autiomaan halki. Nämä neljäkymmentä vuotta Herra, teidän Jumalanne, on ollut teidän kanssanne, eikä teiltä ole puuttunut mitään. 

5. Moos. 2:7

Muistelin, että Yksin armosta -blogi olisi kirjoittanut vähän aikaa sitten jotain tuosta mannan keräämisestä. En löytänyt ihan sellaista, mutta siitä murehtimisesta erämaavaelluksella siellä kerrotaan ihanasti ja rohkaisevasti otsikolla Piknikki autiomaassa

Siunausta päivääsi Taivaan Isän täysihoidossa! 

torstai 22. huhtikuuta 2021

Vaikka kaikki järkkyisi

 

Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Taivaassa minulla on sinut, sinä olet ainoa turvani maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. 

Ps. 73:23-26 

Sinä olet ainoa turvani maan päällä. Me yleensä koemme olomme turvalliseksi, jos meillä on rahaa, työtä, terveyttä, hyvät ihmissuhteet ja muuta vastaavaa. Kuitenkin kaikki se on ulkonaista ja katoavaista. Maallisen onnen ja hyvinvoinnin voi menettää; siksi Jumala on ainoa todellinen turvamme maan päällä. Hän on se, joka kestää ja pysyy, vaikka kaikki muu horjuisi. 

Me voimme nääntyä ruumiillisesti ja henkisesti, mutta meidän allamme on kallio, joka kestää: Kristus-kallio. Kun kaikki muu horjuu ja sortuu, on hyvä muistaa, että sittenkin meillä on se kaikkein kallein ja suurin aarre: rakas Vapahtajamme Jeesus ja syntien anteeksiantamus hänen veressään. Häntä ja hänen rakkauttaan ei kukaan eikä mikään voi ottaa meiltä pois. 

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi. 

Jes. 54:10 

Vaikka siis kaikki järkkyisi meissä ja meidän ympärillämme, Jumalan armo ja rakkaus ei järky eikä horju. Jeesus on vahva ja kestävä perusta, jolle elämänsä kannattaa rakentaa. Kun myrskyt tulevat, niin vaikka kaikki muu sortuisi, Kristus-kallio kestää. Ja laulun sanoin: Armo putoomasta estää kauhun kuiluihin. Armon kalliolta emme putoa, vaikka meistä joskus tuntuisikin, että olemme putoamassa johonkin pohjattomaan kuiluun. 

Eivätkä mitkään myrskyt ja ahdistukset, ei mikään pimeys voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan: 

Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? -- Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. 

Room. 8:35,37-39

Nykyhetki voi olla vaikea tai sitten tulevaisuus pelottaa. Mutta edes mikään nykyinen tai tuleva ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Eikä mikään muu! 

Jeesus on turvakalliomme: 

Niin kauan etsin, turvaa hain 
myrskysäässä, suojaton, 
vaan vasta Jeesuksessa sain 
pelastuksen kallion. 
On Jeesus turvakallio, hän vahvistaa 
ja hän lohduttaa. Myrsky raivoaa. 
Vaikka tuuli vaahtopäitä kuljettaa, 
niin Jeesukselta suojan saa. 

Nyt kiitos, että kuollutkaan 
valtameren myrskyyn en, 
kun saavuit, Jeesus, nostamaan 
kalliolle autuuden. 
On Jeesus turvakallio, hän vahvistaa 
ja hän lohduttaa. Myrsky raivoaa. 
Vaikka tuuli vaahtopäitä kuljettaa, 
niin Jeesukselta suojan saa. 

Siionin Kannel 218:1,3 
Sanat Vernon Charlesworth ja Jacob Timotheus Jacobsson 1885 

Tämä sama ihana laulu on myös Hengellisessä laulukirjassa vähän eri sanoilla, laulun numero on 269 ja se alkaa Niin kauan turhaan harhailin. Siinäkin versiossa on ihania ja lohdullisia sanoja. 

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Johdatusta ja huolenpitoa


En muista olenko joskus kirjoittanut tästä edellisessä blogissani (jota ei enää ole). Joka tapauksessa tämä on vanha lempiaiheeni. Aina Apostolien tekoja lukiessani minua puhuttelee se, miten monella eri tavalla Jumala piti huolta Paavalista, kun hänet vangittiin ja vietiin lopulta Roomaan. Niissä vaiheissa oli paljon huolenpitoa ja johdatusta vaikeuksien keskellä. 

Paavalihan oli kokenut johdatusta mennä Roomaan, mutta monesti ne johdatukset voivat toteutua eri tavalla kuin me inhimillisesti ajattelemme. Niinpä Paavalikin kyllä pääsi Roomaan, mutta hän ei matkustanut sinne vapaana miehenä, vaan vankina. Mutta Jumala piti hänestä hyvää huolta ja esti erilaiset salajuonet, joiden toteutuminen olisi estänyt Paavalin matkan, siis Jumalan suunnitelman toteutumisen. 

Kaikki alkoi siitä, kun väkijoukko kävi Paavaliin käsiksi Jerusalemin temppelissä. Häntä syytettiin väärin perustein, ja hänet yritettiin suorastaan tappaa. Ap.t. 21:31-32 kertoo, että sotilasosaston komentaja sai tiedon tilanteesta ja lähetti sotilaita väliin: Nähdessään komentajan ja sotilaat juutalaiset lakkasivat lyömästä Paavalia. Koska Paavalin ei ollut tarkoitus kuolla, vaan päästä Roomaan, Jumala lähetti joukkoja häntä suojelemaan. 

Luvussa 22 Paavalille oli sitten hyötyä Rooman kansalaisuudesta. Kun hänet oli sidottu ruoskittavaksi, komentaja pelästyi saadessaan tietää, että Paavali olikin Rooman kansalainen, koska heitä ei saanut noin vain ruoskia. Vaikka Paavali oli vangittu ja hänellä oli vaikeaa, kuitenkin Jumala antoi hänen tilanteeseensa myös tällaisia helpotuksia. 

Kun Paavali sai sitten puolustautua ylipappien ja neuvoston edessä, sielläkin nousi riita, ja komentaja pelkäsi, että he repisivät Paavalin kappaleiksi. Hän käski sotilaiden mennä ja temmata hänet heidän keskeltään ja viedä kasarmiin (Ap.t. 23:10). Taas Jumala käytti komentajaa huolehtimaan Paavalin hyvinvoinnista. 

Seuraavana yönä Herra itse seisoi Paavalin luona ja vahvisti häntä sanoen: "Ole rohkealla mielellä, sillä niin kuin sinä olet todistanut minusta Jerusalemissa, niin pitää sinun todistaa minusta myös Roomassa." (Ap.t. 23:11) Paavali sai uutta rohkaisua siitä, että kyllä hän vielä pääsisi päämääräänsä, vaikka juuri nyt matka tuntui pysähtyneen täysin. 

Sitten juutalaiset tekivät salaliiton Paavalia vastaan ja aikoivat tappaa hänet. Mutta Paavalin sisarenpoika sai kuulla väijytyksestä ja kertoi siitä Paavalille. Taas komentaja oli hänen puolellaan ja lähetti satoja sotamiehiä viemään Paavali yöllä turvaan Kesareaan. "Varatkaa ratsuja ja pankaa Paavali ratsun selkään, jotta voisitte viedä hänet turvallisesti maaherra Feeliksin luo." (Ap.t. 23:24

Kun Paavalia kuulusteltiin Kesareassa, siellä maaherra Feeliks huolehti hänestä: Hän käski, että sadanpäällikön oli pidettävä Paavalia vartioituna mutta suotava hänelle liennytyksiä estämättä ketään hänen ystävistään palvelemasta häntä. (Ap.t. 24:23) Edelleen Paavali oli vanki, mutta Jumala järjesti hänelle myös helpotusta oloihinsa. 

Sinne Kesarean vankeuteen Paavali juuttui sitten kahdeksi vuodeksi, joten nopeasti ei hänen näkynsä Roomasta alkanut toteutua. Useinhan Jumalan aikataulu on hidas, ainakin meidän ihmisten mielestä. Mutta onneksi tuonakin aikana Paavalin ystävät saivat pitää hänestä huolta. Jumala oli Paavalin kanssa siellä vankeudessakin eikä ollut unohtanut häntä. 

Kun Feeliksin tilalle tuli uusi maaherra Festus, juutalaiset yrittivät taas tehdä väijytyksen, mutta Festus ei suostunut lähettämään Paavalia takaisin Jerusalemiin, ja niin hän taas varjeltui kuolemalta. Kuten joku on sanonut, me olemme kuolemattomia niin kauan kuin meillä on tehtävä täällä maailmassa. Eikä vielä ollut Paavalin aika kuolla. Jumalalla oli hänelle vielä käyttöä. 

Lopulta Roomakin alkoi häämöttää, kun Paavali vetosi keisariin, ja hänen vetoomukseensa suostuttiin. Paavali taisi nähdä, että tässä on vihdoin hänen tilaisuutensa päästä Roomaan - ja samalla pois hänen henkeään väijyvien juutalaisten armoilta. 

Kun merimatka Italiaa kohti alkoi, Paavali luovutettiin sadanpäällikkö Juliuksen haltuun. Ja taas myös hän kohteli Paavalia ihanasti: Seuraavana päivänä saavuimme Siidoniin. Julius kohteli Paavalia ystävällisesti ja salli hänen mennä ystävien luo saamaan hoitoa. (Ap.t. 27:3) Tällainen oli todellista Taivaan Isän täysihoitoa Paavalille. 

Merimatkalla tuli sitten se myrsky, joka raivosi niin pitkään ja ankarasti, että Luukas kirjoittaa: Meiltä katosi lopulta kaikki toivo pelastumisesta. (Ap.t. 27:20) Varmaan Paavaliakin pelotti siinä myrskyssä, ihminenhän hänkin vain oli, ja hänkin oli yksi niistä meistä, joilta katosi kaikki pelastumisen toivo. Mutta yöllä enkeli ilmestyi Paavalille ja rohkaisi häntä (ja enkeli tosiaan sanoi: Älä pelkää, Paavali, joten kyllä Paavalikin pelkäsi.). Niin Paavali pystyi seuraavana päivänä rohkaisemaan kaikkia muitakin: 

Mutta nyt kehotan teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva uppoaa. Tänä yönä näet vieressäni seisoi sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä myös palvelen. Hän sanoi: "Älä pelkää, Paavali. Sinun on mentävä keisarin eteen, ja Jumala on lahjoittanut sinulle kaikki, jotka purjehtivat kanssasi." Olkaa siis rohkealla mielellä, miehet! Minulla on sellainen usko Jumalaan, että tapahtuu niin kuin minulle on puhuttu. Mutta jollekin saarelle meidän täytyy ajautua. 

Ap.t. 27:22-26

Jumalan huolenpitoa oli sekin, että laiva sitten tosiaan haaksirikkoutui erään saaren rantaan. Ja kun sotilaat aikoivat tappaa vangit, sadanpäällikkö tahtoi pelastaa Paavalin ja esti heidän aikeensa (Ap.t. 27:43). Niin Paavali pelastui sekä myrskystä että taas kerran tapetuksi joutumisesta. Jumalan varjeleva käsi oli todella hänen yllään! 

Saarellakin Paavali sai kokea Jumalan huolenpitoa: 

Saaren kanta-asukkaat osoittivat meille harvinaisen suurta ystävällisyyttä. He sytyttivät nuotion ja ottivat meidät kaikki sen ääreen, koska oli alkanut sataa ja oli kylmä. (Ap.t. 28:2) 

Myös saaren johtava mies piti huolta haaksirikkoutuneista: 

Hän otti meidät vastaan ja piti meitä ystävällisesti vierainaan kolme päivää. (Ap.t. 28:7) 

Saarella seurasi kolmen kuukauden pysähdys, mutta sitten päästiin jatkamaan matkaa uudella laivalla, ja vielä lähtiessä saarelaiset pitivät matkalaisista huolta: 

He antoivat mukaamme, mitä tarvitsimme. (Ap.t. 28:10) 

Vihdoin Paavalin unelma Roomasta oli toteutumaisillaan. Hänen matkansa oli loppusuoralla. Ja minkä vastaanoton hän sai roomalaisilta uskovilta: kuullessaan Paavalin olevan tulossa he tulivat matkalaisia vastaan, ja nähdessään heidät Paavali kiitti Jumalaa ja sai rohkeutta (Ap.t. 28:15). Hän sai heti tullessaan kokea olevansa tervetullut. Miten ihanalta se varmasti tuntui matkan vaivojen jälkeen, niin kuin sekin, että hän oli vihdoin perillä siellä, minne oli jo muutama vuosi sitten kokenut johdatusta lähteä. 

Vielä perillä Roomassakin Jumalan hyvyys ja huolenpito jatkui, koska vaikka Paavali oli vanki, hänen ei tarvinnut olla vankilassa, vaan hän sai asua omassa vuokra-asunnossaan häntä vartioivan sotilaan kanssa ja sai ottaa vastaan kaikki, jotka halusivat tulla hänen luokseen. Hän sai julistaa heille vapaasti evankeliumia kahden vuoden ajan. Siinä toteutui se syy, miksi Jumala oli tahtonut viedä hänet Roomaan. Sielläkin tarvittiin ilosanomaa ja opetusta Jeesuksesta. 

Meidänkin elämässämme Jumalan johdatukset tuntuvat usein toteutuvan niin kovin hitaasti, ja matkalla on esteitä ja hidasteita, vaivoja ja vastuksia. Kuitenkin kaikkien vaikeuksienkin keskellä Jeesus itse on meidän kanssamme, ja hän antaa meille helpotuksen hetkiä, keitaita joilla levätä ja kaikkea mitä tarvitsemme. Taivaassa tiedetään meidän kaikki tarpeemme. Siellä välitetään meistä. Sama rakastava Isämme, joka johdatti Paavalia hänen matkallaan, johdattaa meitäkin ja pitää meistä matkalla hyvää huolta. 

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Hyvä Paimen hakee turvaan

 

Näin sanoo Herra Jumala: Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen. Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet. 

Hes. 34:11-12 

Mikä ihana Jumalan rakkauden ja huolenpidon kuvaus on näissä jakeissa ja koko tuossa Hesekielin 34. luvussa! Siinä on valtavaa turvallisuutta meille pienille ja pelästyneille lampaille. 

Sumuisena ja synkkänä päivänä lampaat voivat eksyä kauas paimenesta, ne voivat joutua harhateille ja vaaran paikkoihin, joissa ne satuttavat itsensä. Mutta juuri sitä varten paimen on olemassa, että hän lähtee kadonneen ja pulaan joutuneen lampaan perään ja hakee sen turvaan sieltä. Onhan paimenen tehtävä pitää huolta laumasta ja sen hyvinvoinnista. 

Ja tällainen Hyvä Paimen on meillä Jeesus! Mekin eksymme sumuisena ja synkkänä päivänä ties mille jyrkänteille, mutta Jeesus on valmis jättämään ne 99, joilla ei ole mitään hätää, pelastaakseen sen yhden avun tarpeessa olevan. Hän hakee turvaan, takaisin lähelleen. Hän ottaa syliinsä. 

Jes. 40:11 sanookin ihanasti: 

Karitsoita hän kantaa sylissään, emolampaita hän ohjailee eteenpäin. 

Ja Hesekiel jatkaa jakeissa 14-16: 

Vehmailla niityillä minä niitä kaitsen... Siellä, vehreillä kedoilla, ne saavat levätä... Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään - näin sanoo Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta. 

Näin hellästi meidän Hyvä Paimenemme huolehtii meistä. Jeesus, parantajamme antaa levon uupuneelle ja hoitaa haavojamme. 

Tätä huolenpitoahan on tulvillaan myös ihana paimenpsalmi 23, joka lupaa myös lepoa: 

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. 

Joskus reitti sinne vihreille niityille kulkee vaikeiden, kivikkoisten polkujen kautta, mutta kyllä Paimen aikanaan johtaa perille asti, sinne niitylle lepäämään ja vahvistumaan. Ja miten vaikea meidän taipaleemme tämän elämän aikana onkin, kerran koittaa ikuinen lepo, rauha, ilo ja onni taivaassa, jossa saamme katsella rakasta Jeesusta kasvoista kasvoihin. Emmekä enää edes muista sitä kipua, jota koimme tällä maallisella matkallamme. 

P. S. Myös Metsäntyttö kirjoitti tänään blogissaan jotain Paimenesta otsikolla Vanha virsi soi siunaavana rukouksena. Ihana vanha virsi sieltä löytyykin! 

Ja vielä P. S. Vasta jälkeenpäin huomasin, että ensi sunnuntaina kirkossa puhutaan Hyvästä Paimenesta. Tulipa siis oltua ajan tasalla tässä :) 

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Mikä sinun on, Haagar?


Tämä on hyvin henkilökohtainen rohkaisu, jonka sain Jumalalta hädän hetkellä, mutta monilla muilla on varmasti samanlaisia pelkoja, joten toivottavasti muutkin voivat saada tästä rohkaisua. 

Omalla kohdallani olen oppinut lapsesta asti pelkäämään jonkun läheisen kuolemaa. Olin isän tyttö, ja isä oli minulle rakkaampi kuin kukaan muu, mutta hänellä oli aina paljon sairautta, ja hän sanoikin silloin tällöin, että hän meistä ensimmäisenä kuolee. Nyt kun aikuisena ajattelen tuota, niin eihän varsinkaan lapsen kuullen saisi puhua tuollaista. Siinä kävi niin, että lapsesta asti pelkäsin aina isän kuolemaa - ja kuitenkin olin jo melkein 40-vuotias, kun hän sitten vasta kuoli. 

Sitten aloimmekin siskoni kanssa pelätä äitimme kuolemaa, ja viime vuosina äiti itse on jatkuvasti puhunut, että kuolee koska tahansa. Mutta vuodet ovat kuluneet, ja vieläkin hän elää. 

Pahimmat pelot olen kuitenkin kehittänyt siitä, että mieheni kuolisi, koska hän on nyt minulle se kaikkein rakkain ja läheisin. Hän on kuitenkin täysin terve, eikä meillä ole vielä niin paljon ikääkään, että tässä ainakaan iän puolesta ruvettaisiin kuolemaan. 

Pelko ei kuitenkaan ajattele järjellä. Välillä minulla on pää hajoamaisillaan, kun ajattelen, että koska tahansa voi sattua vaikka joku onnettomuus, ja taivas voi romahtaa niskaan hetkenä minä hyvänsä. Viime aikoina olen ollut tosi lujilla omien pelkojeni puristuksessa. Yhtenä iltana olin aivan epätoivoinen, ja tuli mieleen katsoa, että mitähän tänään sanotaan Päivän tunnussanassa - jospa siellä olisi jotain rohkaisua tähän hetkeen? Se ei ollut tämän vuoden Päivän tunnussana, jota minulla ei edes ole, vaan joku vanha. 

Siellä oli sinä päivänä tämä jae: 

Jumalan enkeli sanoi Hagarille: Mikä sinun on, Hagar? Älä ole huolissasi. Jumala on kuullut pojan itkun. Nouse, nosta poika maasta ja pidä hänestä hyvää huolta. Minä annan hänestä polveutua suuren kansan. 

1. Moos. 21:17-18 (KR-92) 

Luin sitten tuon kohdan kokonaan omasta Raamattu kansalle -käännöksestäni. Ja mitä siellä kerrottiinkaan? Kun Haagar ja Ismael harhailivat autiomaassa ja heiltä loppui vesi, Haagar jätti pojan pensaan alle ja meni itse kauemmas istumaan, "sillä hän ajatteli: 'En halua nähdä pojan kuolemaa.' Istuessaan siellä hän alkoi itkeä ääneen." (jae 16) 

Mikä olisi ollut osuvampi Raamatun kertomus minulle juuri siihen hetkeen! Haagarkin pelkäsi läheisensä kuolemaa - ja suuri hätä heillä olikin, kun vesi oli loppunut, ja oltiin autiomaassa. 

Mutta Jumala kuuli pojan itkun ja Haagarin itkun, ja hän rohkaisi Haagaria. Tuossa Raamattu kansalle -käännöksessä sanotaan minusta ihanasti: 

Nouse, auta poika ylös ja pidä hänestä lujasti kiinni. 

Lisäksi Jumala antoi heille apunsa siihen epätoivoiseen tilanteeseen: 

Ja Jumala avasi Haagarin silmät, niin että Haagar huomasi vesikaivon. Hän meni, täytti leilin vedellä ja antoi pojan juoda. Jumala oli pojan kanssa. Poika kasvoi ja asui autiomaassa, ja hänestä tuli jousimies. (jakeet 19-20) 

Ei Haagarin pelko toteutunutkaan. Ismael sai elää ja kasvaa aikuiseksi asti, ja Jumala oli hänen kanssaan. 

Kun itse olen nyt käyttänyt kohta 50 vuotta milloin kenenkin läheisen kuoleman pelkäämiseen, onko siinä ollut järkeä? Onko siitä ollut hyötyä? Ei ole! Ihminen vain pilaa oman elämänsä pelkäämällä jo etukäteen asioita, jotka eivät välttämättä tapahdu vielä vuosiin tai vuosikymmeniin. Suotta ei Jeesus sanonut niitä sanoja, jotka jaoin eilisessäkin postauksessani: 

Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa. 

Matt. 6:34 

Jumala, joka on meidät luonut, tietää hyvin, että meidän päämme on luotu kestämään vain yhden päivän ongelmia kerrallaan. Jos yritämme kantaa tulevienkin päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien painolasteja jo tänään, siitä ei hyvä seuraa. 

Totta kai meille tulee joskus aika luopua yhdestä jos toisestakin rakkaasta, mutta jos se aika ei ole nyt, miksi murehtia etukäteen? Jos juuri tänään kaikki on hyvin ja rakkaamme ovat elossa, miksi emme iloitsisi ja kiittäisi heistä ja nauttisi siitä, että nyt on nyt, mitä ikinä tulevaisuus sitten tuokin. 

Tuo Haagarin ja Ismaelin tapaus antoi itselleni turvallisuudentunnetta ja rohkeutta iloita juuri tästä hetkestä. Juuri nyt meillä on toisemme. Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, meillä ei ole kuin tämä hetki, ja tänään tässä hetkessä auttaa Herra. 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Kyllä Isä muistaa

 

Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! 
  Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? 
  Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. 
  Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. 
  Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset! 
  Älkää siis murehtiko: "Mitä me nyt syömme?" tai "Mitä me juomme?" tai "Mistä me saamme vaatteet?" 
  Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 
  Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 
  Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 

Matt. 6:26-34

Olin muutamana päivänä kovin masentunut ja ajattelin, ettei Jumalakaan minua muista eikä hän yhtään välitä. Minusta oli alkanut tuntua, että hän on teoreetikko, joka aina vain puhuu, mutta ei tee mitään. Niinpä rukoilin, että tiettynä päivänä hän rohkaisisi minua jollain konkreettisella tavalla, vaikka jonkun ihmisen kautta. Niin kuin hän rohkaisi Paavaliakin: 

Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme. 

2. Kor. 7:6

No, eipä sinä päivänä tapahtunut yhtään mitään. Ajattelin, että siinä se nähtiin. Teoreettikkopa hyvinkin, etäinen ja välinpitämätön. 

Seuraavana päivänä olin kuitenkin jo paremmalla tuulella ja ajattelin, että kyllä Jumalan hyvyyteen voi sentään luottaa, vaikka ei aina mitään näkyisikään. Olin jo unohtanut sen rukoukseni, kun eräs sukulainen tuli yllättäen kylään ja toi minulle pahvilaatikollisen vaatteita, että saisin kokeilla niistä, mitkä sopivat minulle. Monet sopivatkin ja tulivat tarpeeseen. Sukulaiseni myös istui pari tuntia meillä juttelemassa, mikä piristi kummasti, kun elämä on nykyään niin epäsosiaalista - ja osittain senkin takia sitä ehtii asua liikaa oman päänsä sisällä kehittämässä synkkiä näkökulmia kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. 

Siinä se rukousvastaus sitten oli! Sain piristystä mukavan rupattelutuokion kautta - ja ison kasan uusia vaatteita! Se jos mikä oli konkreettista. Ei meidän Isämme taida sittenkään olla pelkkä teoreetikko, joka vain puhuu kauniita. Ja kyllä hän sittenkin muistaa meidät - silloinkin, kun meistä tuntuu, että hän on unohtanut meidät aivan kokonaan. 

Meillä voi olla monella tavalla vääristynyt jumalakuva johtuen menneisyyden kokemuksista. Varsinkin vaikeina aikoina se saattaa tulla esiin. Minäkin sorrun helposti ajattelemaan, että Jumala on etäinen ja välinpitämätön. On vaikeaa kokea tunnetason läheisyyttä turvalliseen ja rakastavaan Isään, kun oma sisin on täynnä turvattomuutta. 

Kuitenkin saamme tällaisina rikkinäisinä ja haavoittuneina levätä Isän sylissä, vaikka emme sitä syliä edes tuntisi. Saamme rukoilla, että hän isänrakkaudellaan parantaisi meidän sisäisiä haavojamme ja korjaisi särkynyttä jumalakuvaamme. Hän voi antaa kokemuksia myös siitä turvallisesta Isän sylistä - sitäkin voimme häneltä rukoilla. 

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Kun emme jaksa uskoa


 Joosefin veljet lähtivät Egyptistä ja saapuivat Kanaaninmaahan isänsä Jaakobin luo. 
  He kertoivat hänelle: "Joosef on elossa! Hän on koko Egyptin maan valtias!" Mutta Jaakobin mieli oli turtunut eikä hän uskonut heitä. 
  Vasta kun he kertoivat hänelle kaiken, mitä Joosef oli heille sanonut, ja kun Jaakob näki vaunut, jotka Joosef oli lähettänyt häntä hakemaan, hänen henkensä elpyi. 
  Hän sanoi: "Se on sittenkin totta! Poikani Joosef elää! Minä lähden Egyptiin, että saan nähdä hänet ennen kuin kuolen." 

1. Moos. 45:25-28 

Jaakob oli elänyt vuosikaudet surun murtamana, koska hänelle oli kerrottu, että hänen rakas poikansa Joosef oli kuollut. Ja täytyihän sen olla totta, kun hänelle oli esitelty Joosefin verinen pukukin. Miten hän siis olisikaan voinut nyt vuosien jälkeen uskoa, että Joosef muka elää ja odottaa häntä Egyptissä? Kylläpä pojat nyt kertoivat satuja hänelle, vanhalle miehelle. 

Mutta kun hän näki Joosefin lähettämät tuliaiset ja vaunut, joilla Jaakobin piti matkustaa Egyptiin, hänen murtunut ja turtunut mielensä elpyi. Hän aivan kuin heräsi kuolleista vuosien jälkeen: sittenkin Joosef elää! Se on sittenkin totta! 

Meilläkin voi olla menneisyydessä kipeitä kokemuksia ja pettymyksiä, jotka estävät meitä uskomasta Jumalan hyvyyteen, huolenpitoon ja rukousvastauksiin. Jumalan lupaukset tuntuvat liian hyviltä ollakseen totta, ne ovat aivan kuin kaunista satua. Miten siihen kaikkeen voisikaan uskoa, kun on aivan liian pitkään elänyt murheen murtamana ja olosuhteiden lannistamana? Kun Raamattu kertoo meille hyvistä asioista, tuntuu, että kyllähän noita varmaan jollekin muulle jossain muualla tapahtuu, mutta ei minulle. 

Joskus meidänkin mielemme voi olla jopa valheiden ja väärien luulojen masentama, kuten Jaakobilla. Vuosikaudet hän suri Joosefin kuolemaa, vaikka todellisuudessa Joosef eli. Myös meidän monet murheemme ja pelkomme ovat oman vilkkaan mielikuvituksemme tulosta, ja sitten elämme ahdistuneina raskaiden taakkojen alla, kun niitä asioita mielessämme pyöritämme. Eikä niillä aina ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. 

Kun emme menneiden kokemustemme rikkomina ja lannistamina jaksa uskoa Jumalan apuun, ainakin voimme rukoilla, että mekin saisimme nähdä jonkin konkreettisen osoituksen hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan, että henkemme elpyisi. Ajallaan ja tavallaan Isä vastaa. Sitä odottaessamme saamme muistuttaa itsellemme: 

Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan! 

Ps. 27:13-14 

Silloin kun en itse jaksa uskoa, 
kun on sydämeni liekki hiipuva, 
tule sinä Jeesus, usko minussa, 
pimeyteni valtaa taivaan valolla. 

Anna-Mari Kaskinen  

P. S. Näköjään olen kirjoittanut tästä Jaakobin tapauksesta myös viime kesänä otsikolla Ilahduta ihmislapsen masennettu mieli

Ilahduttavaa Jaakobin tapauksessa on, ettei Jumala vaatinut häneltä uskoa voidakseen yllättää hänet iloisesti. Minua ärsytti, kun luin yhdestä kirjasta, ettei Jumala voi tehdä paljoakaan toivottomille ihmisille. Itse olen kyllä monta kertaa elämäni aikana saanut kokea, että Jumala on yllättänyt ja auttanut juuri toivottomuuden keskellä. Ei hän ole niin kyvytön, että häntä meidän toivottomuutemme estäisi! 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Pettymyksestä iloon

 

Jeesuksen kuolema oli opetuslapsille niin raju isku, suru, järkytys ja pettymys, että koko heidän maailmansa romahti - kaikki, minkä varaan he olivat elämänsä rakentaneet. Ja vaikka Jeesus oli jo noussut kuolleista, vielä sittenkään ilo ei välittömästi saavuttanut masentuneita opetuslapsia. 

Esimerkiksi kaksi opetuslasta käveli syvissä mietteissä kohti Emmausta. Jeesus eli, mutta he eivät ymmärtäneet sitä, vaikka olivat siitä jo jotain huhua kuulleetkin. Mutta eivät tietenkään uskoneet. Niin he kulkivat tietään murheellisina, eikä edes se ilahduttanut heidän mieltään, että elävä Jeesus itse liittyi heidän seuraansa. He kun eivät tunnistaneet häntä. Vasta kun Jeesus oli ollut jo hyvän aikaa heidän seurassaan, he tunnistivat hänet, ja suru muuttui iloksi. 

Pietari puolestaan oli jo saanut yhdessä muiden opetuslasten kanssa kohdata ylösnousseen Mestarinsa, mutta niin oli hänenkin maailmansa järkkynyt, ettei hän ehkä osannut enää nähdä tulevaisuutta Jeesuksen leivissä. Johanneksen evankeliumin 20. luvussa Jeesus oli ilmestynyt opetuslapsille ja luvannut lähettää heidät työhönsä. Mutta luvussa 21 kerrotaankin jo, että Pietari päätti lähteä kalaan ja sai muitakin opetuslapsia mukaansa. Heille kalastus ei ollut mikään vapaa-ajan harrastus, vaan elinkeino, joten kai he ajattelivat, että jostain tässä pitää taas elantonsakin repiä, kun menneet ovat menneitä eivätkä enää palaa. 

Eivätkä miehet edes saaneet sintin sinttiä koko yönä. Sitten he aamun sarastaessa kohtasivat Jeesuksen rannalla. Hellästi ja rakastavasti Jeesus kysyi heiltä: Lapset, onko teillä mitään syötävää? (Joh. 21:5) Ja sitten hän huolehti heille valtavan kalansaaliin, ja oli hänellä itselläänkin siellä rannassa jo odottamassa leipää ja kalaa miehille. Noille rakkaille lapsille. Mikä rakkaus ja välittäminen! 

Siellä rannassa Jeesus myös kohtasi Pietarin aivan erityisesti ja uudisti hänen kutsumuksensa. 

Pääsiäisen sanoma tavoitti opetuslapset kovin hitaasti. Luukkaan 24. luvussa Jeesus on ilmestynyt opetuslapsille ja on jo näyttänyt heille kätensä ja jalkansakin, mutta vieläkin sanotaan: He ilon tähden eivät vieläkään uskoneet vaan olivat ihmeissään (Luuk. 24:41). Ja edellisessä luvussa Jeesus sanoi siellä Emmauksen tiellä: Kuinka hitaita te olettekaan sydämessänne uskomaan (Luuk. 24:25). 

Mutta vaikka mekin olisimme kovin hitaita uskomaan emmekä osaisi iloita ja ymmärtää, että Jeesus elää, sittenkin pääsiäisen ilosanoma kuuluu myös meille. Jeesusta ei tarvitse etsiä kuolleitten joukosta. Hän liittyy seuraamme myös siellä Emmauksen tien murheellisissa tunnelmissa. Vaikka emme tunnistaisi häntä, siinä hän kulkee vierellämme ja kuuntelee masentunutta tilitystämme, niin kuin hän kuunteli noita kahta miestä silloin. Ja kun olemme väsyneet toivomaan häneltä mitään ja päättäneet "lähteä kalaan", sielläkin hän tulee meitä vastaan ja osoittaa rakkautensa ja huolenpitonsa. 

Jeesuksen seurassa kaiken lopusta voi tulla uusi alku, niin kuin opetuslapset saivat kokea pääsiäisenä. He eivät osanneet kuvitellakaan, miten järisyttävään aikaan he olivat siirtymässä, kun helluntain jälkeen alkoi Apostolien tekojen aika. 

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! 

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Kuka lohduttais murheista mieltä

 

tuskin valaisee aamulla aurinkokaan 
tuskin puhaltaa lempeät tuulet 
minun toivoni kuollut on, lohduttamaan 
eivät pysty nuo vaienneet huulet 

kuka lohduttais murheista mieltä 
lohduttais sanoen: 
miksi etsit sä elämää sieltä 
joukosta kuolleitten 

kuka näyttäisi haudan, joka tyhjänä ois 
kuka kertois, hän kuoleman voittaa 
kuka kuivaisi kyyneleet, pyyhkisi pois 
kaikki murheeni, aamu kun koittaa 

kuka lohduttais murheista mieltä 
lohduttais sanoen: 
miksi etsit sä elämää sieltä 
joukosta kuolleitten 

Jaakko Löytty 

Tässä osa Jaakko Löytyn laulusta Toisen päivän iltana, jonka hän on tehnyt juuri hiljaisen viikon lauantaista, joka on tänään. Jeesus on kuollut ja haudattu, opetuslasten kaikki toivo on kuollut. On vain suru, järkytys ja pettymys. Eihän tässä näin pitänyt käydä. 

Monesti meidänkin toivomme kuolee ja voi tuntua kuin Jumalakin olisi kuollut. Tai ainakin hän on aivan hiljaa jossain valovuosien päässä. 

Kuitenkaan meidän ei tarvitse etsiä Jeesusta kuolleitten joukosta. Enkeli sanoi haudalla: Ei hän ole täällä, hän on noussut ylös. Jeesus elää! Hän joutui kokemaan Jumalan hylkäämisen, ettei meidän tarvitsisi sitä kokea. Virressä 511 sanotaan: En pimeään jää yksin, en, on Herra käynyt läpi sen. Hän tietää sen tunteen, kun meistäkin joskus tuntuu kuin Jumala olisi meidät hylännyt - vaikka ei Jumala meitä hylkää. Jeesus avasi meille pääsyn Jumalan lapsiksi ja Isän syliin, hän avasi meille tien taivaaseen. 

Usein niiden pimeiden polkujen kautta avautuu uusi tie toivoon. Kun Jeesus kuoli ja haudattiin, oltiin jo lähellä ylösnousemusaamua, vaikka kaikki oli pimeää ja toivotonta. Tuossa kotikirkosta ottamassani vanhassa pitkänperjantain kuvassa aurinko paistaa mustiin puetulle alttarille. Saakoon se kertoa meille siitä, että pimeänkin keskellä on jo toivo ja uusi elämä, koska Jumalalle ei ole toivottomia tilanteita. 

Yön jälkeen tulee aamu ja aurinko nousee. Tulee kolmannen päivän aamu, ylösnousemusaamu, tulee Jeesus, synnin ja kuoleman voittaja! 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Kiirastorstaina

 

Pyhä ja puhdas Vapahtaja, 
Kristus, Jumalan Karitsa, 
itsesi annoit maailmalle, 
saavuit leiväksi nälkäämme. 

Pyhä ja puhdas Vapahtaja, 
Kristus, Jumalan Karitsa, 
itsesi annoit maailmalle, 
saavuit juomaksi janoomme. 

Pyhä ja puhdas Vapahtaja, 
Kristus, Jumalan Karitsa, 
itsesi annoit maailmalle, 
maksoit, viaton, velkamme. 

Anna-Mari Kaskinen 

Minä olen elämän leipä. Sille, joka tulee minun luokseni, ei koskaan tule nälkä, ja sille, joka uskoo minuun, ei koskaan tule jano. 
  Tämä on se leipä, joka tulee alas taivaasta, ettei kukaan, joka sitä syö, kuolisi. 
  Minä olen elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää ikuisesti. Ja se leipä, jonka minä annan maailman elämän puolesta, on minun lihani. 
  Mutta joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. 

Joh. 6:35,50,51,54 

Tänään kiirastorstaina saamme muistella sitä, miten Jeesus antoi meille ruumiinsa ja verensä ruuaksi ja juomaksi, joka antaa ikuisen elämän. Hän saapui leiväksi nälkäämme ja juomaksi janoomme. Hän, elämän leipä, ravitkoon meitä tänä pääsiäisen aikana ja kaikkina tulevina päivinä. Hän voi tyydyttää meissä sen kaipauksen ja Jumalan muotoisen tyhjiön, jota ei kukaan eikä mikään muu voi täyttää. Ja niin meidän ei tule enää nälkä eikä jano, koska Jeesuksessa, Vapahtajassamme, meillä on kaikki. 

Siunattua pääsiäisen aikaa sinulle! 

Maksettu on velkani mun. 
Ylistys olkoon Ristiinnaulitun. 

Anna-Mari Kaskinen 

Herra on jo mennyt sinun edelläsi

Tulevaisuutta tässäkin. Herra on jo siellä ensi talven laduilla.  Silloin Debora sanoi Baarakille: "Nouse, sillä tämä on se päivä, jona...