Jatka rohkeasti

Luen aamuisin yhden luvun Vanhasta ja yhden Uudesta testamentista. Joskus käy niin, että molemmissa puhutaan samasta asiasta. Niin nytkin, kun menossa on Esran kirja ja Apostolien teot. Molemmissa puhuttiin Jumalan omien kokemasta vastustuksesta. 

Esran kirjassa pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset olivat alkaneet rakentaa Jerusalemiin temppeliä Jumalalle. Esra 4:4 kertoo, mitä silloin muun muassa tapahtui: 

Tämän jälkeen maan kansa yritti saada juutalaisten kädet herpoamaan pelottelemalla heitä, etteivät he jatkaisi rakentamista. 

Apostolien tekojen 18. luvussa Paavali puolestaan oli Korinttissa, keskusteli synagogassa jokaisena sapattina ja sai sekä juutalaisia että kreikkalaisia uskomaan. Mutta juutalaiset (ne jotka eivät uskoneet) vastustivat ja pilkkasivat Paavalia niin, että hän pudisti tomun vaatteistaan ja julisti jättävänsä heidät ja lähtevänsä pakanoiden pariin. 

Silloin hän sai kuitenkin Jumalalta rohkaisua jatkaa työtään (Apt. 18:9-10): 

Herra sanoi yöllä näyssä Paavalille: "Älä pelkää, vaan puhu äläkä vaikene. Minä olen sinun kanssasi, eikä kukaan käy sinun kimppuusi tehdäkseen sinulle pahaa, sillä minulla on paljon kansaa tässä kaupungissa." 

Ja niin Paavali viipyi siellä puolitoista vuotta ja jatkoi Jumalan sanan opettamista heidän keskuudessaan. Vasta sen jälkeen juutalaiset nousivat uudestaan vastustamaan häntä ja tuli aika Paavalin lähteä muualle, mutta kokonaiset puolitoista vuotta hän sai rauhassa jatkaa työtään. 

Kun mekin olemme valona omalla paikallamme ja teemme kuka mitäkin Jumalan valtakunnassa, oli se sitten näkyvää tai näkymätöntä, isoa tai pientä, siitä ei sielunvihollinen pidä. Se kyllä vastustaa kaikkea mitä yritämme tehdä, haluaa pelotella ja saada meidät lopettamaan. Paholainen käyttää siinä välineenä omia tunteitamme, olosuhteita, toisia ihmisiä ja mitä erilaisimpia tilanteita ja tapahtumia. 

Mutta kun pelko, ahdistus sekä muut ikävät tunteet hiipivät mieleen ja tekee mieli luovuttaa, muista silloin, mitä Jumala sanoi Paavalillekin. Älä pelkää, vaan puhu äläkä vaikene, minä olen sinun kanssasi! Paavali halusi luovuttaa ja lähteä pois, hän pudisteli jo tomutkin vaatteistaan ja uhkasi häipyä. Hän oli saanut tarpeekseen noista häntä ahdistelevista juutalaisista. Pakanoiden parissa olisi helpompaa. Mutta onneksi Paavalin kanssa oli kaikkivaltias Jumala, joka rohkaisi ja vahvisti häntä, niin että hän jatkoi työtään uudella innolla. 

Niin kauan kuin Jumala haluaa käyttää meitä jossain paikassa ja tehtävässä, hän kyllä pitää huolen, ettei vihollinen saa sitä estettyä, vaikka se kovasti yrittääkin hyökätä meitä vastaan ja pelotella meitä. Myöhemminhän voi ehkä tulla muutoksiakin, niin kuin Paavalille tuli sitten puolentoista vuoden päästä. Mutta jos sinun elämässäsi ei juuri nyt ole muutoksen aika, seiso rohkeasti omalla paikallasi, sillä puolellasi on Herra, joka on sinut kutsunut ja joka sanoo sinulle (Jes. 41:10, 13): 

Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi. Älä pälyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä. 

  Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: "Älä pelkää, minä autan sinua." 

Erämaataipaleella - turhaanko?

Apostolien tekojen luvussa 7 kerrotaan Mooseksesta, että kun hän oli täyttänyt 40 vuotta, hänen sydämessään heräsi ajatus mennä katsomaan veljiään, israelilaisia. Mooses oli siis ehtinyt elää peräti 40 vuotta helppoa ja ylellistä elämää faraon hovissa. Vaikka hänellä oli hyvää tahtoa auttaa israelilaisia, tuollainen prinssi ei tietenkään voinut ymmärtää voimiensa äärirajoilla raatavien sorrettujen orjien elämästä paljoakaan. 

Eikä Mooses siinä vaiheessa ymmärtänyt paljoa omasta kutsumuksestaankaan. Hänellä oli intoa, mutta ei taitoa, niin kuin meilläkin monilla on nuorina uskovina ollut. Mooses halusi kyllä auttaa, mutta teki sen aivan väärällä tavalla. Ei Jumala ollut kutsunut häntä vapauttamaan israelilaisia tappamalla egyptiläisiä. Mutta juuri sitä Mooses sortui yrittämään. 

Pieleen meni, siitä ei ollut mitään apua kenellekään. Sen sijaan Mooses oli nyt murhamies, joka joutui lähtemään pakolaiseksi. Ja pitkiä olivat ne seuraavat 40 vuotta autiomaassa lammaspaimenena. Kyllä siellä Mooseksella oli paljon aikaa miettiä omaa epäonnistumistaan ja surra sitä, miten hän nyt oli joutunut elämässään aivan sivuraiteelle. Aivan turhaan hän lojui unohdettuna täällä keskellä ei mitään, Jumalan selän takana. Ei Jumalalla tainnut hänelle mitään tehtävää ollakaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat varmasti tarkoituksettoman tuntuisina, kun entisen etuoikeutetun elämänsä menettänyt faraon tyttärenpoika rehki autiomaan paahteessa. Ei Mooses varmaan enää osannut odottaa, että mikään ikinä muuttuisi. Tänne hän jäisi loppuiäkseen. 

Kuitenkin Mooses tarvitsi juuri nuo 40 turhan tuntuista vuotta. Ne olivat hänelle Jumalan koulu, joka valmisti hänet tulevaa tehtävää varten. Kun kaikki toivo oli jo mennyt, tuli sittenkin muutoksen hetki, se palava pensas. Koulut olivat nyt käytynä. Nyt Mooses pystyisi ymmärtämään orjienkin elämää hiukan paremmin kuin silloin nuorena Egyptin hovista käsin. Ja hän pystyisi - ei omassa voimassa, mutta Jumalan avulla - johtamaan orjuudesta vapautuneen kansan autiomaan halki luvattuun maahan. Autiomaan olosuhteethan Mooses nyt tunsi. 

Kun mekin ehkä murehdimme, miten vuodet ja vuosikymmenet ovat olleet jotenkin niin turhia ja valuneet aivan hukkaan, voihan olla, että niillä on sittenkin ollut suuri merkitys, vaikka me emme itse sitä juuri nyt näe. Me ihmiset tarvitsemme usein niin pitkiä Jumalan kouluja. Ilman niitä voisimme olla niin kuin se nuori ja kokematon faraon tyttärenpoika, joka ei oikeasti ymmärtänyt elämästä ja toisten kärsimyksestä paljoakaan. Meitä kasvatetaan, ja sehän todistaa, että olemme Isän ikiomia lapsia, kun hän jaksaa nähdä vaivaa meidän kanssamme. 

Omat virheemme mekin olemme varmasti tehneet ja käsittäneet asioita väärin, niin kuin Mooses luuli, että hänen piti tappaa egyptiläisiä, ja epäonnistui väärän luulonsa takia surkeasti. Mutta niin kuin Moosekselle tarjoutui uusi alku, niin se on tarjolla meillekin. Joka aamu on uusi armo ja uusi alku. Menneitä virheitä ja syntejä ei tarvitse jäädä loppuiäkseen suremaan, vaan saamme nousta ja lähteä uudestaan liikkeelle. Kaikki synnit on annettu anteeksi, eikä Jumala muistele meidän noloja epäonnistumisiammekaan. 

Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. 

Miika 7:8

Ehkä kaikkien Jumalan koulujen jälkeen tulee se hetki, kun palava pensas roihahtaa, ja sinä saat nähdä, ettei tämä pitkä erämaataival sittenkään ollutkaan turha, eikä Jumala sittenkään ollut unohtanut sinua. Kaikella oli tarkoitus. Ne hukkaan heitetyn tuntuiset vuodet voivat vieläkin kääntyä siunaukseksi, tavalla tai toisella. 

Kärsimyksemme ei ole turhaa, vaan: 

Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa. Niin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat runsaina osaksemme, samoin tulee Kristuksen kautta runsaana osaksemme myös lohdutus. 

2. Kor. 1:4-5