Erämaataipaleella - turhaanko?

Apostolien tekojen luvussa 7 kerrotaan Mooseksesta, että kun hän oli täyttänyt 40 vuotta, hänen sydämessään heräsi ajatus mennä katsomaan veljiään, israelilaisia. Mooses oli siis ehtinyt elää peräti 40 vuotta helppoa ja ylellistä elämää faraon hovissa. Vaikka hänellä oli hyvää tahtoa auttaa israelilaisia, tuollainen prinssi ei tietenkään voinut ymmärtää voimiensa äärirajoilla raatavien sorrettujen orjien elämästä paljoakaan. 

Eikä Mooses siinä vaiheessa ymmärtänyt paljoa omasta kutsumuksestaankaan. Hänellä oli intoa, mutta ei taitoa, niin kuin meilläkin monilla on nuorina uskovina ollut. Mooses halusi kyllä auttaa, mutta teki sen aivan väärällä tavalla. Ei Jumala ollut kutsunut häntä vapauttamaan israelilaisia tappamalla egyptiläisiä. Mutta juuri sitä Mooses sortui yrittämään. 

Pieleen meni, siitä ei ollut mitään apua kenellekään. Sen sijaan Mooses oli nyt murhamies, joka joutui lähtemään pakolaiseksi. Ja pitkiä olivat ne seuraavat 40 vuotta autiomaassa lammaspaimenena. Kyllä siellä Mooseksella oli paljon aikaa miettiä omaa epäonnistumistaan ja surra sitä, miten hän nyt oli joutunut elämässään aivan sivuraiteelle. Aivan turhaan hän lojui unohdettuna täällä keskellä ei mitään, Jumalan selän takana. Ei Jumalalla tainnut hänelle mitään tehtävää ollakaan. Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat varmasti tarkoituksettoman tuntuisina, kun entisen etuoikeutetun elämänsä menettänyt faraon tyttärenpoika rehki autiomaan paahteessa. Ei Mooses varmaan enää osannut odottaa, että mikään ikinä muuttuisi. Tänne hän jäisi loppuiäkseen. 

Kuitenkin Mooses tarvitsi juuri nuo 40 turhan tuntuista vuotta. Ne olivat hänelle Jumalan koulu, joka valmisti hänet tulevaa tehtävää varten. Kun kaikki toivo oli jo mennyt, tuli sittenkin muutoksen hetki, se palava pensas. Koulut olivat nyt käytynä. Nyt Mooses pystyisi ymmärtämään orjienkin elämää hiukan paremmin kuin silloin nuorena Egyptin hovista käsin. Ja hän pystyisi - ei omassa voimassa, mutta Jumalan avulla - johtamaan orjuudesta vapautuneen kansan autiomaan halki luvattuun maahan. Autiomaan olosuhteethan Mooses nyt tunsi. 

Kun mekin ehkä murehdimme, miten vuodet ja vuosikymmenet ovat olleet jotenkin niin turhia ja valuneet aivan hukkaan, voihan olla, että niillä on sittenkin ollut suuri merkitys, vaikka me emme itse sitä juuri nyt näe. Me ihmiset tarvitsemme usein niin pitkiä Jumalan kouluja. Ilman niitä voisimme olla niin kuin se nuori ja kokematon faraon tyttärenpoika, joka ei oikeasti ymmärtänyt elämästä ja toisten kärsimyksestä paljoakaan. Meitä kasvatetaan, ja sehän todistaa, että olemme Isän ikiomia lapsia, kun hän jaksaa nähdä vaivaa meidän kanssamme. 

Omat virheemme mekin olemme varmasti tehneet ja käsittäneet asioita väärin, niin kuin Mooses luuli, että hänen piti tappaa egyptiläisiä, ja epäonnistui väärän luulonsa takia surkeasti. Mutta niin kuin Moosekselle tarjoutui uusi alku, niin se on tarjolla meillekin. Joka aamu on uusi armo ja uusi alku. Menneitä virheitä ja syntejä ei tarvitse jäädä loppuiäkseen suremaan, vaan saamme nousta ja lähteä uudestaan liikkeelle. Kaikki synnit on annettu anteeksi, eikä Jumala muistele meidän noloja epäonnistumisiammekaan. 

Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. 

Miika 7:8

Ehkä kaikkien Jumalan koulujen jälkeen tulee se hetki, kun palava pensas roihahtaa, ja sinä saat nähdä, ettei tämä pitkä erämaataival sittenkään ollutkaan turha, eikä Jumala sittenkään ollut unohtanut sinua. Kaikella oli tarkoitus. Ne hukkaan heitetyn tuntuiset vuodet voivat vieläkin kääntyä siunaukseksi, tavalla tai toisella. 

Kärsimyksemme ei ole turhaa, vaan: 

Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa. Niin kuin Kristuksen kärsimykset tulevat runsaina osaksemme, samoin tulee Kristuksen kautta runsaana osaksemme myös lohdutus. 

2. Kor. 1:4-5